Uurnilla joka kolmas kuukausi

Täällä taas vähän äänesteltiin viime viikonloppuna. Näitä äänestyksiä on neljä kertaa vuodessa, joten enää ne eivät välttämättä jaksa herättää kovin suurta mielenkiintoa.

– Ai, taas on vaalit, tokaisinkin sunnuntaikävelyllä äänestyspaikasta kertovan kyltin nähtyäni.

Tällä kertaa äänestettiin valtakunnan tasolla kahdesta aiheesta: toinen koski taloutta ja verotusta, toinen televisio- ja radiolupamaksua. Ensimmäinen aloitteista meni läpi, toinen ei.

Aloitteita äänestykseen saa jättää kuka tahansa äänioikeutettu, joka saa aloitteensa taakse 100 000 muuta äänioikeutettua. Aloitteen taakse kootaan komitea, joka hoitaa kampanjoinnin ja rahankeruun. Silti iso osa aloitteista hylätään.

Läpimenomahdollisuuksia parantaa se, jos parlamentti ja hallitus asettuvat sen taakse äänestysohjeissaan. Ne antavat joka kierroksella neuvonsa, miten kansalaisten kuuluisi äänestää, ja usein hallituksen tuki antaakin osviittaa siitä, onko aloite menossa läpi. Aina kansa ei tietenkään johtajiaan kuuntele: esimerkiksi vuoden 2014 laki ulkomaalaisten aseman kiristämisestä meni läpi, vaikka maan johto vastustikin sitä.

Myös puolueet saattavat osallistua kampanjan tukemiseen tai vastustukseen omalla mainonnallaan. Mainokset ovat usein huvittavankin suorasukaisia.

Aloitteita saattaa tulla myös parlamentilta ja hallitukselta itseltään, kuten tämänkertainen taloutta koskeva äänestys. Kyse oli siitä, jatketaanko liittovaltion verojen ja arvonlisäveron perimistä, mikä tällä erää olisi perustuslaissa sallittua vain vuoteen 2020 saakka. Sveitsiläiset ymmärtävät talouden realiteettien päälle. Onpa kansa muun muassa hylännyt aloitteen viiden viikon vuosilomasta kaikille.

Omassa kantonissani Vaud’ssa äänestettiin lisäksi myös hammasvakuutuksen lisäämisestä pakolliseen terveysvakuutukseen. Kirjoittelinkin aiemmin vakuutusjärjestelmästä, ja myös siitä, miten hammasvakuutus voisi olla hyödyksi. Tämäkin aloite hylättiin, ja ehkä hyvä niin. Pakollinenkin vakuutus on kallis jo nykyisellään, ja laskeskelin juuri hammaslääkärin laskua maksellessani, että lopulta paikkauslasku oli kuitenkin pienempi kuin vuosien hammasvakuutusmaksut olisivat olleet.

Lisäksi mukana saattaa olla kunnallisia äänestyksiä, kuten budjettiin liittyviä kysymyksiä, tai esimerkiksi kunnallisten päättäjien valintaa.

Äänestysprosentti keikkui viidenkympin kieppeillä, mikä on melko tavallista – vaikka äänestyspaikalle ei tarvitse raahautua edes henkilökohtaisesti. Mielipiteensä saa ilmaistua myös kirjeitse ja joissakin kantoneissa jopa netissä, mutta sekään ei näytä saaneen äänestysaktiivisuutta nousemaan. Kun mielipidettä kysytään harva se kuukausi, ei joka kerta jaksa tietenkään raahautua uurnille.

Sveitsiläisen työelämän opit

Työelämä ja yrittäjyys Sveitsissä
Hyvää maanantaita kaikille!

Näin työviikon alkuun inspiroiduin pohtimaan sveitsiläisen ja suomalaisen työelämän eroja. Kun aikanaan aloittelin paikallisessa työkulttuurissa, kaipasin pitkään suomalaiselle työpaikalleni. Nyt kun olen omien työaikojeni herra ja voisin viettää niin suomalaista työelämää kuin vain tahdon, huomaankin sielussani yllättäviä jäänteitä täkäläisestä mallista.

En enää selviä puolen tunnin lounastauolla

Olen aiemminkin kironnut pitkiä lounastaukoja, jotka vain suotta pidentävät työpäivää. Haluaisin istua koneen ääreen aamulla, hoitaa hommat tehokkaasti pois alta ja siirtyä ajoissa muuhun elämään. Irrottautuminen tunnin tai puolentoista syömiseen ja jutusteluun tuntuu ajanhukalta.

Näin ajattelin – mutta kun yritin sitä, puolen tunnin tauko ei riittänytkään enää mihinkään! Iltapäivänkin jaksaa paremmin puurtaa, kun on hetken ajatellut jotain ihan muuta tai tehnyt vaikka happihyppelyn.

Nykyään pyrin tasapainottelemaan ja pitämään pari pitkää lounastaukoa viikossa. Samalla voi nähdä ystäviä tai pitää vaikka pikatreffit miehen kanssa. Toisaalta pari tiivistä työpäivää ilman pitkiä taukoja saavat hommia eteenpäin, ja on kiva päästä hakemaan lapsi päiväkodista ensimmäisten joukossa.

Yritän soitella ihmisille puoli kuudelta illalla

Tämä liittyy hiukan edelliseen. Kun iltapäivän työputken aloittaa vasta kahden tienoilla, sitä ei voi lopettaa neljältä. Iltapäivä tuntuukin loppuvan aina liian nopeasti, ja jos täytyy soitella Suomeen päin, aikaero syö päivästä vielä tunnin pois. Monesti ihmettelinkin neljän jälkeen iltapäivällä, miten kukaan ei vastaa enää puhelimeen. Harvempi suomalainen kuitenkaan istuu työpöytänsä ääressä enää, kun kello lähenee siellä puolta kuutta.

Sähköpostit ovat yhtä kiitosta

Ranskankielinen sähköpostietiketti sisältää krumeluureja tervehtimismuodollisuuksista aina hyvästelyyn saakka. Ne ovat tarttuneet myös suomenkieliseen kirjeenvaihtooni. En sentään aloita viestejäni suomalaisille kontakteille “Hyvä rouva”, mutta hyvää päivän/viikon/elämänjatkoa toivottelen täysin holtittomasti. Kiitoksiakin mahtuu samaan viestiin yleensä keskimäärin kolme, joista yritän edes yhden editoida pois ennen viestin lähettämistä.

Juon vain kotimaista kahvia

Pakko sanoa, mutta parin ulkomaanvuoden jälkeen suomalainen kahvi lakkasi maistumasta. Myös sen määrät alkoivat ihmetyttää: kannattaako kahvia keittää niin laihaksi, että sitä on juotava vähintään puoli litraa kerrallaan? Siksi pitäydynkin aina kun mahdollista sveitsiläisessä Nespressossa. Kapselikoneesta, ei sentään jauhepurkista.

Pelkkää lounastaukoa, molemminpuolista kiittelyä ja iltakuuteen jatkuvaa kapselikahvin juontia ei sveitsiläinen työelämä tietenkään ole. Suomalaisesta työelämästä kaipaan edelleen lyhyempiä työpäiviä, työn ja perheen sujuvampaa yhdistämistä ja sellaisia uutuuksia kuin etätyö. Kyllä kai nekin innovaatiot tälle maakappaleelle joskus vielä rantautuvat.

Kaksikielisestä kasvatuksesta

Kasvatamme kaksikielistä lasta, vaikka sekä minun että mieheni äidinkieli on suomi. Lapsi oppii paikalliskielen ranskan päiväkodissa, jopa paljon paremmin kuin olin tajunnutkaan.

Tyttö aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, ja nyt kaksivuotispäivän kynnyksellä hän hallitsee enemmän ranskalaisia sanoja ja lauseita kuin suomalaisia. Olen moneen kertaan miettinyt, että onneksi osaan ranskaa, koska enhän ymmärtäisi hänen höpöttelyään muuten ollenkaan. Päiväkodin sanasto tulee tietysti usein ranskaksi, ja hänen suosikkikirjoissaan on sekä suomen-, ranskan- että englanninkielisiä.

Vastaan kuitenkin ranskankieliseenkin höpöttelyyn aina suomeksi ja yritän muistaa sanoittaa tytön höpinöitä suomeksi hänelle itselleenkin, mutta saatan vastailla ranskaksikin, jos kyse on vaikka päiväkodin touhuista tai muusta ranskankielisestä asiayhteydestä. Joskus unohdan suomentaa: jos olemme vaikka lastenlääkärin vastaanotolla, saatan puhua tytöllekin ranskaa, sillä tuntuu raskaalta kääntää kaikki moneen kertaan joka suuntaan.

Saimme nauttia viime viikonloppuna mummin ja papan vierailusta, ja lapsenkin suomen kieli hypähti taas aimo annoksen eteenpäin. Kuuntelin kauempaa, kun sanapari “mitä kuuluu?” löysi tiensä suomenkielisessäkin muodossa hänen sanavarastoonsa. Ja voi sitä aksenttia! Lapseni kuulosti aivan turkkilaiselta kepab-yrittäjältä vuoden suomenopintojen jälkeen.

Kaksikielisyys suomi ranska

En ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Olin vain kuitannut, että hän puhuu hassusti, koska hän on alle kaksivuotias. Vasta nyt oivalsin, että lapseni puhuu omaa äidinkieltäni aksentilla.

Kaksikielistä lasta kasvattavat, jakakaa neuvonne! Miten virkistää suomen kielen kehitystä? Mitkä ovat parhaat Youtube-ohjelmat, ja mikä Yle Areenan sisällöstä kantaa ulkomaille saakka?

Kylmin talvi kuuteen vuoteen


Hrrrr! Jäätävän kylmät terveiset täältä Siperian tuulten armoilta Keski-Euroopasta. Näin kylmää talvea en tästä maailmankolkasta muistakaan – paitsi ensimmäisen Sveitsin-talveni.

Kun saavuin tänne Genevejärven kainaloon kuusi vuotta sitten tammikuun lopulla, ajattelin ottaneeni oikotien kevääseen, jonka lupailtiin alkavan jo helmikuussa. Todellisuudessa laskeuduin Sveitsin kylmimpään talveen, oliko se nyt 50 vai 100 vuoteen.

Oli niin kylmä, että ihmiset vaihtoivat bussipysäkillä kokemuksiaan parhaista pitkistä kalsareista ja jakoivat vinkkejä siitä, missä kaupoissa niitä vielä oli jäljellä. Busseihin ei saanut astua etuovista, koska kuljettajaparka olisi jäätynyt istuvilleen, jos ovia olisi jatkuvasti availtu ja suljettu.

Itse hiippailin paikasta toiseen mekossa ja sukkiksissa, sillä olin päättänyt muuton myötä luopua pitkistä housuista. En myöskään ollut vielä sisäistänyt sitä asiaa, että vaikka (ja koska) ulkolämpötilat harvoin putoavat miinukselle, ei eristykseen tai sisätilojen lämmitykseen aina satsata yhtä kovasti kuin Pohjolassa. Suomessa palelin ulkona, Sveitsissä sisällä.

Eräänä päivänä sukkikset vielä yhtenä päivänä repesivät kesken kielikurssin, eikä varaparia tietenkään ollut mukana. Sinä päivänä seikkailin kotiin skandinaavisen sisun voimin paljain säärin.

Sittemmin on koettu myös vuosisadan sateisin kevät  ja lumisin talvi, ja nyt on uudelleen kylmimmän talven vuoro. Tänään mittari näytti miinus seiskaa, ja vaikka sen ei pitäisi pohjoisen tyttöä hämmentää, yhdessä myrskytuulen kanssa miinusasteet saivat katumaan kotoa poistumista.

Viimeksi myrskytuuli ja pakkanen muuttivat järvenrannat mahtaviksi jääpatsaiksi ja jalkakäytävät luistinradoiksi, kuten näistä vanhoista kuvista näkyy. Järvikin meni ja jäätyi, mikä pysäytti järven yli kulkevan työmatkaliikenteen päiviksi. Mitenköhän käy tällä kertaa?

Rinteessä bisnestyyppien tyyliin

Davos taitaa herättää ihmisten mielessä ensimmäisenä Davosin talousfoorumin tai hiihdon maailmancupin. Kun suunnittelimme pari talvea sitten viikonloppumatkaa tuohon Itä-Sveitsin rinnekaupunkiin, monet länsisveitsiläiset kaverini ihmettelivät, miksi. “Sinne asti?” taisi olla yleisin kommentti.

Laitan ison osan tästä ihmettelystä kantoniajattelun piikkiin: monet ovat uskollisia omalle kotiseudulleen, ja poikkeus voidaan korkeintaan tehdä oman viikonloppukantonin vuoksi – siis sen alueen, jossa omalla perheellä on alppihuvila tai loma-asunto. On siis aivan ok matkustaa viisi tuntia toiselle puolelle maata, jos on sieltä kotoisin, mutta kolmen päivän turistiretkemme hämmästytti.

Silloin syy oli niinkin arkinen, kuin että alkutalven huonon lumitilanteen vuoksi hotellihinnat olivat alamaissa ja saimme loistavan diilin viiden tähden hotelliin kaupungin keskustassa. Lisäksi kaipasimme muutenkin vaihtelua suosikkilaskettelukeskuksiimme, joten olimme valmiita taivaltamaan muutaman lisätunnin perille päästäksemme.

Kohde

Davos on ennemmin kaupunki kuin kylä, ja siksi kohteelta puuttuu luontainen alppikylän charmi. Toisaalta palvelut ovat hyvät, ja ravintoloita ja urheilukauppoja riittää.

Parasta

Davos-Klostersin hiihtoalue kattaa kuusi erillistä aluetta ja yli 300 kilometriä, joten laskettavaa kyllä riittää. Pitkät rinteet, kuten lasku Parsennin alueen huipulta Klostersin kylään saakka. Hissit ovat nopeita.

Pahinta

Rinnealueet ovat hiukan hajallaan, ja siirtymät alueelta toiselle vaativat jalkavoimaa, hissiä ja bussia. Paras onkin valita yksi alue yhdelle päivälle ja siirtyä seuraavana päivänä toiselle alueelle.

Syö

Mitä tahansa sveitsiläistä! Valikoimaa riittää. Minun mielestäni röstit ovat aina hiukan parempia röstikuilun tuolla puolella, eli saksankielisessä Sveitsissä.

Nuku

Saimme holtittoman hyvän diilin Rixos Fluela Davosista. En ole nähnyt sellaisia hintoja toiste, mutta jos sama tuuri osuu kohdallesi, tartu siihen. Valet-parking, hedelmälautanen huoneessa, Bvlgarin kylpytuotteet, kullatut peilinkehykset, spa, johon kuului suomalainen pihasauna ja ulkoporeamme… Eihän huoneesta olisi malttanut edes lähteä ulkoilemaan!

Käytännön vinkki

Jos tahdot viettää täällä talvilomasi Suomesta käsin, lennot kannattaa ottaa Zürichiin. Sinne saa usein myös parempia lentodiilejä kuin Geneveen.

Sveitsin VR eli CFF/SBB/FFS tarjoaa matkatavaroiden kuljetuspalvelua. Ei siis itse suksien rahtaamista lentokentältä junaan ja toiseen junaan ja bussiin, vaan tavarat rautatieyhtiön haltuun ja nauttimaan matkasta!

 

Milloin mennä

Davosin kylä ja rinteet ovat korkealla, kyläkin 1550 metrissä ja rinteitä aina 2800 metriin saakka, mikä takaa lumet pitkälle sesongille. Haikkaajille Davosin maastot ovat kesällä paratiisi!

Milloin pysyä kotona

Davosin talousfoorumin aikaan hotellihinnat pomppaavat taivaisiin.

Jos tykkäsit, kokeile myös…

Jos tykkäät rinteistä mutta kaipaat enemmän sveitsiläistä kyläfiilistä, kokeile Klostersia. Davosin sijainti rinnealueiden keskellä on kyllä parempi.

Davos on huomattavasti houkuttelevampi kohde Itä-Sveitsin asukeille kuin meille länsinurkan tyypeille. Länsisveitsiläisten kannattaa suunnata ennemmin vaikka Ranskan isoihin keskuksiin kuten Val d’Isèreeen.

Tähtitieteellinen päiväkotilasku

Taisin jättää melkoisen cliffhangerin ilmaan pari viikkoa sitten, kun ilkeästi vain mainitsin, että sveitsiläiseen päivähoitojärjestelmään on palattava vielä omassa postauksessaan. Aihe tuli mieleen, kun kuukausittainen päiväkotilasku taas kolahti sähköpostiin.

Sähköpostiin kolahtaminen on täkäläisessä byrokratiassa uutuus: meidän päiväkotimme luopui paperilaskuista tämän vuoden alussa. En myöskään ollut itse tuota kolahdusta todistamassa, sillä päiväkodissa osataan suosiolla osoittaa laskut isälle. Itse olen tietysti vastaanottajana kaikissa muissa kirjelmissä, joissa esitellään päiväkodin aikatauluja ja listataan säännöt ja mukana kuljetettavat tavarat.

Kun aikoinaan teimme hakemuksen päiväkotipaikasta, laitoimme miehen yhteystiedot hakijan paikalle ja oman numeroni lisätietoihin hakemuksen viimeiselle sivulle, kohtaan “toisen vanhemman yhteystiedot”. Olin raskaana ja ajattelin, että päiväkotihakemuksen hoitaminen on sopivaa tasoitusta työnjaossa, ja tunnustan, teki myös mieli vähän vinoilla konservatiiviselle asuinmaallemme. Hakemuksen käsittelijä ei kuitenkaan ollut näin helposti harhautettavissa: kun hänelle tuli vastaan hakemukseen liittyvä kysymys, hän penkoi numeroni hakemuksen syövereistä ja soitti suoraan minulle. Mitäs miehet nyt päivähoitotarpeesta tietäisivät?

Niin, olin tosiaan raskaana, kun dokumentti alkujaan laadittiin. Virallisesti hakemuksen saa jättää puoli vuotta ennen laskettua aikaa, siis kriittisen ensimmäisen raskauskolmanneksen tultua täyteen. Emme olleet ihan niin aikaisia lintuja, vaan jätimme hakemuksen jossain kuudennen raskauskuukauden paikkeilla, siis noin kolme kuukautta ennen syntymää. Tyttäremme aloitti päiväkodissa ollessaan puolitoistavuotias. Reiluuden vuoksi on kyllä lisättävä, että saimme tietää odottavasta paikasta jo hänen ollessaan yksivuotias.

Paikat ovat siis tiukalla. Pienille vauvoille paikan saaminen on hankalinta, sillä paikkoja vauvaryhmissä on vähän, ja ne annetaan ensisijaisesti perheille, joilla on jo isompi lapsi samassa päiväkodissa. Esikoisvauvan vanhemmat voivat joko kääntyä yksityisen päiväkodin puoleen, yrittää saada paikan perhepäivähoitajalta, palkata kotiin lastenhoitajan tai jäädä itse kotiin.

Yksityispäiväkodeissa paikkoja löytyy helpommin, ja ne ovatkin hiukan kalliimpia kuin kunnalliset. Ne eivät myöskään ole aivan yhtä arvostettuja: monet vanhemmat pitävät kunnan ylläpitämiä päiväkoteja laadukkaimpina. Tähän en osaa itse ottaa kantaa: olen tyytyväinen kunnalliseen päiväkotiimme, ja moni kaverini on tyytyväinen omaan yksityiseen päiväkotiinsa. Monet kunnat myös ostavat tietyn määrän paikkoja yksityisistä päiväkodeista, joten hoitoratkaisu saattaa olla täsmälleen sama – vain eri hinnalla.

Eikä kunnallinenkaan hintalappu ole halpa. Se vaihtelee suuresti kantonista ja kunnastakin toiseen, samoin kuin se, millä tuloilla päiväkotilaskusta saa alennusta. Me maksamme täyspäiväisestä hoitopaikasta euroiksi muutettuna hiukan yli 2000 kuussa. Sillä saisi ostettua kerran vuodessa jo pienen henkilöauton, ja koko kolmen vuoden päiväkotiuran hinta riittäisi yksiöön Tampereella.

Tässä yksi syy siihen, miksi kotiin jääminen voi olla naiselle paras taloudellinen ratkaisu lapsensaannin jälkeen. Sisaralennukset toisaalta ovat mittavat: meidänkin päiväkodissamme toisen lapsen saisi täyspäivähoitoon vain parin satasen lisähintalapulla.

Maassa maan tavalla, mutta kyllä suomalaisten päivähoitomaksujen korottamiskeskustelu silti aina hiukan hymyilyttää. Ehkä Suomessa pitäisikin tehdä niin kuin kaveriperheen isä ehdotti: laittaa laskuun ensin hoidon todellinen hintalappu ja perään tieto “näin paljon te maksatte”.

Toinen puoli todellisuudessa on, että juuri kukaan ei täällä valita päiväkodistaan. Onko laatu oikeasti niin korkeaa, vai onko kyseessä itsehuijauksen ilmentymä: kun maksaa jostakin noin paljon, ei halua ottaa edes harkintaan, että voisi maksaa huonosta laadusta?

Lapsemme päiväkotiryhmässä järjestettiin syksyllä ryhmän avajaistilaisuus, joka huipentui ilmapallojen lentoonpäästämiseen. Kuvia katsoessani en voi olla ajattelematta, että sinne ne rahat lentävät taivaan tuuliin…

Paras Alppikylä: käyttäjän opas


Hehkutin pari viikkoa sitten valinneeni Sveitsin suloisimman Alppikylän, mutta en tainnut kertoa siitä juuri enempää. Täytyyhän teillä lukijoilla olla mahdollisuus itse harkita, olisiko Saas Fee myös teidän elämänne paras lomakohde. Tässä siis kattava tietopaketti Saas Feestä. Matkailuaiheiset postaukset löytyvät myös etusivulta Bon Voyage -otsikon alta.

Kohde

Saas Feen vuoristokylä on yksi korkeimmalla sijaitsevista vuoristokylistä Sveitsin Alpeilla, 1800 metrissä. Saas Fee sijaitsee Valais’n kantonissa saksankielisellä alueella.

Kenelle

Lumilajeista intoilevalle. Kylästä ja sen naapureista löytyy laskettelurinteiden lisäksi jonkin verran off-piste-maastoa, murtsikkaladut, kelkkamäki, rengaslakua ja talvivaellusreittejä sekä rauhalliseen käveleskelyyn että kunnon päivävaellukseen lumikengillä tai ilman. Olen viettänyt kylässä talvilomaa myös ilman laskettelusuksia, eikä silloinkaan aika tullut pitkäksi. Kylässä on myös uimahalli, luistelurata, pari kylpylää ja kattava valikoima urheiluliikkeitä.

Parasta

Kompaktius. Jos majoituksen ottaa kylästä, kaikki on kävelymatkan päässä.

Pahinta

Loman loppulasku. Hotellien ja asuntojen hinnat ovat sveitsiläisittäin varsin kohtuulliset, mutta tiukan budjetin lomalle ei Sveitsi vain sovi.

Käytännön vinkki

Kylä on autoton, ja heti kylään saapuessa autokuskit ohjataan parkkitaloon. Auton voi ajaa saapumistason purkupisteille, purkaa tavaravuoret (ja niitä on!) ja viedä sitten kulkupelin parkkihallin syövereihin. Hotellin henkilökunta tulee noutamaan purkulaiturilta. Systeemi on uskomattoman kätevä, kun sen hoksaa. (Tästä voinee päätellä, että ensimmäisellä kerralla en hoksannut.)

Nuku täällä

Hotellihinnat on sesongin aikanakin tolkulliset, mutta ainakin viikonpituiselle matkalle oman asunnon tai chalet’n vuokraaminen on järkevämpää. Lyhyellä vierailulla hotelli sen sijaan on paras ratkaisu, sillä asuntojen vuokriin lisätään usein pakollinen siivousmaksu, joka on kiinteä vierailun pituudesta riippumatta ja saattaa nostaa parin yön majoituksen hintaa huomattavasti.

Oma suosikkini on keskusaukion Dom, ja hyvä hinta-laatusuhde on myös Château Fletschornilla. Hotellien hinnat saattavat vaihdella hurjasti ajankohdan mukaan.

Hyvä vaihtoehto varsinkin murtomaahiihdon ja pulkkailun ystäville on asua Saas Grundin ja Saas Almagellin kylissä. Kylät ovat hiukan pienempiä ja matalammalla, eikä niissä ole samaa autottoman kylän charmia kuin Saas Feessä, mutta majoitus on edullisempaa, ja murtomaaladuille pääsee suoraan kylän keskustasta. Parhaisiin laskettelurinteisiin näistä kylistä on hiukan matkaa, mutta hissilippu kattaa myös kylien väliä kulkevat hihtobussit.

Syö

Le Vieux Château -ravintolalla on kylän laajin fondue-lista ja hauska erikoisuus: kolmen eri fonduen maistelusetti. Myös perinteinen, annos kerrallaan tarjoiltu raclette on aina hyvä ratkaisu. Aina.

Skihüttellä taas on listallaan kylän laajin hampurilaisvalikoima, ja rinteessä hyvä vaihtoehto pitkään lounaaseen on Spielboden-ravintola.

Milloin mennä

Saas Fee on ihana aina, ja haluaisin käydä siellä myös kesällä. Erikoisen kivaa voisi myös olla vierailu aivan hiihtokauden lopussa, huhti- tai toukokuussa. Koska rinteet ovat poikkeuksellisen korkealla ja lisäksi pääasiassa varjossa, lumi pysyy niillä pitkään kevääseen.

Milloin pysyä kotona

Alkukausi on hankala ajankohta, ja rinteitä ja hissejä joudutaan sulkemaan usein. Hissilinjat ovat pitkiä ja korkealla, joten ne suljetaan herkästi tuulisella säällä, ja lumisateella taas lumivyöryriski kasvaa äkkiä korkeaksi.

Jos tykkäsit, kokeile myös…

Pienempi ja vaatimattomampi, mutta yhtä lailla herttainen ja sveitsiläinen on Grimentzin kylä Anniviers’in laaksossa.

Ensi kerralla haluan kokeilla…

Olosuhteiden pakosta yksi rinnepäivä vaihtui lumikenkäilyyn, ja sitä on ehdottomasti päästävä kokeilemaan uudestaankin. Myös Britanniahütten kävelyreitti vie huikeaan vuoristomaisemaan, jonne ei suksilla pääse.

Suomi kaukaa katsottuna

Valmistelen läppäri sauhuten muutaman päivän Suomen-työmatkaa ja tulin samalla muistelleeksi, miltä Suomeen paluu tuntui aivan ensimmäisen kerran muuton jälkeen.

Olin muuttanut Sveitsiin tammikuussa, ja palasin Suomeen ensimmäisen kerran puoli vuotta myöhemmin. En edes halunnut tulla aiemmin, vaikka miehen työmatkat olisivat tarjonneet hyvän mahdollisuuden siipeillä mukana. Olin ilmoittautunut kielikurssille, jolta en halunnut turhia poissaoloja, ja halusin myös antaa uudelle arjelle tilaa löytää uomansa.

Kun sitten heinäkuussa tulimme kesälomailemaan, valoisuus iski silmille iltayhdeltätoistakin. Lentoaseman bussipysäkillä kirosanat vihloivat korvissa. En sano, etteikö Sveitsissä kiroiltaisi, mutta ainakaan silloinen kielitaitoni ei riittänyt voimasanoja vieraiden puheesta seulomaan.

Hämmennystä aiheutti se, että ravintolassa lasillinen viiniä ei ollutkaan kelpo mittayksikkö, vaan tilaus olisi pitänyt osata tehdä tarkalleen senttilitroissa. Ihastusta ja ihmetystä taas herätti vaunuja työntelevien isien määrä katukuvassa. Myöhemmin hämmästelin myös sitä, miten isojen lasten kanssa kaupungilla luuhattiin pitkin päivää. Niin tottunut olin siihen, että jo alle vuoden ikäisten paikka on yleensä päiväkodissa.

Kuuden vuoden aikana Sveitsin kummallisuuksista on tullut uusi normaali, ja samaa vauhtia olen tottunut siihen, että oma kotimaa tuntuu aina alkuun vieraalta. En enää koe palaavani entiseen kotikaupunkiin vaan vierailevani ulkomaisessa kaupungissa, jonka useiden käyntien jälkeen tunnen melko hyvin. Nautin ison kaupungin tunnelmasta, tutustun uusin ravintoloihin ja kahviloihin, mutta joukkoliikenteen käytöstä puuttuu rutiini eikä vanhoja suosikkipaikkoja enää ole – Helsinki ei ole enää sama paikka kuin asuessani siellä.

Ja toisaalta taas Sveitsi on muuttunut asuessani täällä. En ole kokenut kolmosratikan reittimuutoksia kehossani, mutta tunnen fyysisesti sen, kun Geneven-junien aamuaikatauluja muutetaan. Olen elänyt ranskaksi kokonaisia elämänvaiheita, ja välillä häävalmisteluista tai raskaudesta puhuttaessa minulta puuttuvat suomenkieliset sanat, joita en ole koskaan päässyt käyttämään. Uusi maa ja uusi kieli ovat kietoutuneet ympärilleni, tulleet osaksi minua.

 

Liian hyvää terveydenhuoltoa

Rakastan sveitsiläistä sairausvakuutustani. Kun kävin ensimmäisen kerran sen turvin lääkärissä ja apteekissa, tunsin kuuluvani tähän maahan syvemmin kuin koskaan aiemmin. Sainhan marssia lääkärikeskuksesta ja apteekistakin ulos maksamatta rappeniakaan – vakuutusyhtiöni hoitaisi kaiken ja laskuttaisi minua jälkikäteen.

Olivat he laskuttaneet minua jo etukäteenkin usean kuukauden ajan, eivätkä mitään pieniä summia. Jokaisella sveitsiläisellä on oltava pakollinen perussairausvakuutus, jonka saa ottaa haluamastaan vakuutusyhtiöstä. Pakollisen perusosan päälle voi kasata halvempia ja kalliimpia lisäosia oman tarpeen ja rahatilanteen mukaan.

Pakollinen terveysvakuutus maksaa aikuiselta halvimminkaankin kolme neljäsataa kuussa, ja todellisuudessa vapaaehtoisten lisävakuutusten kanssa vielä enemmän. Tapaturmavakuutus maksaa päälle muutaman kympin, mutta työssäkäyville sen maksaa työnantaja.

Miksi sitten rakastan maksaa satoja frangeja kuussa? Koska sairaanhoito on niin hyvää. Lääkäriin pääsee aina nopeasti, eikä lisätutkimuksiinkaan joudu jonottamaan pitkään. Lisätutkimuksia ei myöskään tarvitse erikseen anella.

Jos maksaa vakuutuksessaan oikeudesta  valita lääkärinsä ja sairaalansa vapaasti, voi halutessaan hankkiutua hoidattamaan laskettelurinteessä revähtänyttä supraspinatusta Sveitsin olympiajoukkueen lääkärin pakeille.  Synnyttäjä saa epiduraalikanyylin ja käteensä pumpun, jota painamalla puudutetta valuu lisää aina, kun kipu uhkaa yltyä. Lastenlääkärille saa päivystysajan aina samalle päivälle, jos nappulan terveydentila huolettaa, ja iltaisin ja viikonloppuisinkin päivystävälle lastenlääkärille saa varattua ajan puhelimitse sen sijaan, että lähtisi tuntikausiksi jonottelemaan terveyskeskukseen.

Välillä tosin kaipaan terveydenhuollon resurssipulaa, sillä se saa asiat rullaamaan tehokkaasti. Kuten eilen aamulla: lankasin hampaitani, kun paikka irtosi. Soitin omaan hammaslääkärikeskukseeni. “Voi, rouvan lääkäri ei tänään ole paikalla”, vastaanottovirkailija pahoitteli. Tietysti, kukapa täysipäiväisesti töitä tekisi, ellei ole pakko.

Sain ajan toiselta hammaslääkäriltä, joka vaikutti kuitenkin haluttomalta koskemaan hampaisiini, sillä en ollut hänen potilaansa eikä hän ollut alkuperäistä paikkaa laittanut. Kun valitin, etten pysty syömään enkä juomaan nykyisessä tilanteessa, hän suostui väliaikaiseen paikkaukseen. Yritin neuvotella pysyvämpää ratkaisua, etten joutuisi tulemaan vastaanotolle saman vaivan vuoksi uudelleen. Lääkärin  selkeän vastahakoisuuden edessä aloin lopulta itsekin epäillä ottavani tarpeettomia terveydellisiä riskejä, jos antaisin vieraan hammaslääkärin tehdä jotain niinkin pysyvää kuin paikata hampaani. Tuli ikävä kunnallista hammashoitolaa, jossa ei suotta jäädä odottelemaan, että oma suosikkitohtori on vuorossa vaan paikataan pahimmat kolot samantien.

Nyt saan sen sijaan nauttia kahdesta puudutuksesta, kahdesta paikkauksesta – ja tämän kaiken kaksinkertaiseen hintaan. Hammashoitoa ei rakastamani vakuutus nimittäin kata.

 

Kuvissa kotikaupunkini Nyon, joka on syytön hammaslääkärien toimintakulttuuriin, vaikka kyseinen lääkäriasema kaupungissa sijaitseekin.

Viikon lumiparatiisi

Teiltähän on paljon lyhyempi matka Lappiin kuin meiltä, totesi isäni, kun ensimmäisen kerran teimme talvisen turistiretken Juralle. Eikä hän väärässä ollut: Juran havupuumaisema ja lempeän pyöreät tunturit tuovat mieleen Lapin maisemat. Matkaa vain on puolituntinen verrattuna puolen vuorokauden köröttelyyn.

Minun persoonalleni Sveitsin lumitilanne sopii vallan mainiosti: lunta on saatavilla läpi sesongin tunnin parin säteeltä, mutta sen kanssa ei tarvitse sählätä arkielämässä kuin korkeintaan muutamana päivänä vuodessa. Tänä talvena olen taivaltanut saappaat sohjossa juna-asemalle yhtenä tai kahtena arkiaamuna, ja viime vuoden talvi osui ulkomaanmatkamme aikaan ja jäi siten kokonaan välistä.

Halki Sveitsin-vuosieni olen ollut vannoutunut laskettelijatyttö, joka ei halua kuullakaan murtomaahiihdosta – sehän olisi suoraan rinnepäivistä pois! Talvivaeltelu, pulkkailu, lumikengät, pyh. Kelkkailusta käy kerran pari kaudessa, sillä siinä pääsee lähelle laskettelun vauhtia.

Viikonloppuna Saint Georgen ulkoilmaparatiisissa huomasin kuitenkin väliaikaisesti pehmenneeni. Pulkkamäki kävi intervallitreenistä ja leppoisa kävely happihyppelystä. Ei hissijonoja, ei ruuhkaa rinneravintolaan (=ei rinneravintolaa), vain leppoisa puolipäiväretki happihyppelyineen lumisessa metsässä. Murtsikkaladuillekin alkoi mieli poltella, sen verran hauskalta ja tehokkaalta touhu näytti, ainakin näin vuosien tauon punertamien linssien läpi.

Epäilen silti, että rinnehirmu palaa takaisin heti, kun mademoisellen jalka kasvaa riittävän isoksi laskettelumonoon. Siihen saakka terkkuja pulkkamäen juurelta!