Category: Ulkosuomalaisuus

Kaksi keskustelua lastenhoidosta

– Mistä te muut löydätte lastenvahteja? kysyi tuttavani viinilasillisen ääressä.

– Isovanhemmat silloin, kun he käyvät kylässä.

– Isovanhemmat meilläkin, silloin harvoin kun ketään pyydetään.

– Me ei käytetä ketään, yksi tunnustaa.

Toisenlainen keskustelu käytiin seuraavan viikon sunnuntaibrunssilla.

– Vanhempani ovat mielellään lapsenvahtina meillä käydessään, mutta ei se riitä. Koulutan juuri uutta lapsenvahtia, jota kaverini suositteli.

– Kerran löysin äkkitilanteessa myös nettisivulta hyvän paikkaajan, kun toinen perui viime tipassa.

– Punainen risti välittää lapsenvahteja, jotka he myös kouluttavat, vinkkasi eräs.

Toinen tiesi kotitalouskoulusta, joka antaa opiskelijoitaan harjoitteluun koteihin, auttamaan siivouksessa, ruoanlaitossa ja lastenhoidossa.

Mikä ero keskusteluissa oli? Keskustelijoiden kansalaisuus.

Ensimmäinen keskustelu käytiin suomalaisäitien voimin, toinen taas paikallisten kanssa. Pelkkä turvaverkkojen kaukaisuus ei selitä eroja, sillä paikalliset tai lähempää Euroopasta muuttaneet saattavat olla Sveitsissä aivan yhtä turvaverkottomia kuin me matkojen takaa pohjoisesta saapuneet. Sen sijaan heidän asenteensa lasten uskomiseen vieraalle lapsenvahdille tuntuu olevan aivan erilainen: Kyllähän lapsia muutkin osaavat hoitaa, eikä välttämättä tarvitse olla edes sukua.

Onko ero siinä, että lyhyet perhevapaat pakottavat monet vanhemmat höllentämään otettaan jo aikaisin ja uskomaan neli- tai kuusikuiset pienokaiset päiviksi vieraiden hoiviin? Varmasti, mutta muutenkin yleinen suhtautuminen äidin ja pienen lapsen symbioosiin tuntuu olevan huonommassa huudossa kuin Suomessa.

Sen voi nähdä niinkin, että vaikka on äiti, ei tarvitse olla pelkästään eikä ehkä edes ensisijaisesti äiti. Saa olla myös ystävä, puoliso, työntekijä. (Hyvälle) Äitiydelle kasautuu paljon vähemmän paineita.

Työelämäpostauksen kirjoittamisen jälkeen aloin pohtia myös sitä, että vaikka työpäivät ovat pitkiä, se ei välttämättä tarkoitakaan suoraan sitä, että perheen ja työn yhdistäminen olisi hankalampaa. Se kertoo myös siitä, että työn ja kodin lisäksi päivään saa ottaa muutakin aikaa: syödä kunnon lounaan ja juoda kahvit päälle, eikä ole sen huonompi ihminen, vaikka olisi kotona vasta juuri ennen lastensa nukkumaanmenoaikaa.

Olen mukautunut paikalliseen puistopukeutumiskulttuuriin. Ei kurahousuja tai kumisaappaita, ja kuka niistä käsineistäkään aina jaksaa taistella?

Kaksikielisestä kasvatuksesta

Kasvatamme kaksikielistä lasta, vaikka sekä minun että mieheni äidinkieli on suomi. Lapsi oppii paikalliskielen ranskan päiväkodissa, jopa paljon paremmin kuin olin tajunnutkaan.

Tyttö aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, ja nyt kaksivuotispäivän kynnyksellä hän hallitsee enemmän ranskalaisia sanoja ja lauseita kuin suomalaisia. Olen moneen kertaan miettinyt, että onneksi osaan ranskaa, koska enhän ymmärtäisi hänen höpöttelyään muuten ollenkaan. Päiväkodin sanasto tulee tietysti usein ranskaksi, ja hänen suosikkikirjoissaan on sekä suomen-, ranskan- että englanninkielisiä.

Vastaan kuitenkin ranskankieliseenkin höpöttelyyn aina suomeksi ja yritän muistaa sanoittaa tytön höpinöitä suomeksi hänelle itselleenkin, mutta saatan vastailla ranskaksikin, jos kyse on vaikka päiväkodin touhuista tai muusta ranskankielisestä asiayhteydestä. Joskus unohdan suomentaa: jos olemme vaikka lastenlääkärin vastaanotolla, saatan puhua tytöllekin ranskaa, sillä tuntuu raskaalta kääntää kaikki moneen kertaan joka suuntaan.

Saimme nauttia viime viikonloppuna mummin ja papan vierailusta, ja lapsenkin suomen kieli hypähti taas aimo annoksen eteenpäin. Kuuntelin kauempaa, kun sanapari “mitä kuuluu?” löysi tiensä suomenkielisessäkin muodossa hänen sanavarastoonsa. Ja voi sitä aksenttia! Lapseni kuulosti aivan turkkilaiselta kepab-yrittäjältä vuoden suomenopintojen jälkeen.

Kaksikielisyys suomi ranska

En ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Olin vain kuitannut, että hän puhuu hassusti, koska hän on alle kaksivuotias. Vasta nyt oivalsin, että lapseni puhuu omaa äidinkieltäni aksentilla.

Kaksikielistä lasta kasvattavat, jakakaa neuvonne! Miten virkistää suomen kielen kehitystä? Mitkä ovat parhaat Youtube-ohjelmat, ja mikä Yle Areenan sisällöstä kantaa ulkomaille saakka?

Suomi kaukaa katsottuna

Valmistelen läppäri sauhuten muutaman päivän Suomen-työmatkaa ja tulin samalla muistelleeksi, miltä Suomeen paluu tuntui aivan ensimmäisen kerran muuton jälkeen.

Olin muuttanut Sveitsiin tammikuussa, ja palasin Suomeen ensimmäisen kerran puoli vuotta myöhemmin. En edes halunnut tulla aiemmin, vaikka miehen työmatkat olisivat tarjonneet hyvän mahdollisuuden siipeillä mukana. Olin ilmoittautunut kielikurssille, jolta en halunnut turhia poissaoloja, ja halusin myös antaa uudelle arjelle tilaa löytää uomansa.

Kun sitten heinäkuussa tulimme kesälomailemaan, valoisuus iski silmille iltayhdeltätoistakin. Lentoaseman bussipysäkillä kirosanat vihloivat korvissa. En sano, etteikö Sveitsissä kiroiltaisi, mutta ainakaan silloinen kielitaitoni ei riittänyt voimasanoja vieraiden puheesta seulomaan.

Hämmennystä aiheutti se, että ravintolassa lasillinen viiniä ei ollutkaan kelpo mittayksikkö, vaan tilaus olisi pitänyt osata tehdä tarkalleen senttilitroissa. Ihastusta ja ihmetystä taas herätti vaunuja työntelevien isien määrä katukuvassa. Myöhemmin hämmästelin myös sitä, miten isojen lasten kanssa kaupungilla luuhattiin pitkin päivää. Niin tottunut olin siihen, että jo alle vuoden ikäisten paikka on yleensä päiväkodissa.

Kuuden vuoden aikana Sveitsin kummallisuuksista on tullut uusi normaali, ja samaa vauhtia olen tottunut siihen, että oma kotimaa tuntuu aina alkuun vieraalta. En enää koe palaavani entiseen kotikaupunkiin vaan vierailevani ulkomaisessa kaupungissa, jonka useiden käyntien jälkeen tunnen melko hyvin. Nautin ison kaupungin tunnelmasta, tutustun uusin ravintoloihin ja kahviloihin, mutta joukkoliikenteen käytöstä puuttuu rutiini eikä vanhoja suosikkipaikkoja enää ole – Helsinki ei ole enää sama paikka kuin asuessani siellä.

Ja toisaalta taas Sveitsi on muuttunut asuessani täällä. En ole kokenut kolmosratikan reittimuutoksia kehossani, mutta tunnen fyysisesti sen, kun Geneven-junien aamuaikatauluja muutetaan. Olen elänyt ranskaksi kokonaisia elämänvaiheita, ja välillä häävalmisteluista tai raskaudesta puhuttaessa minulta puuttuvat suomenkieliset sanat, joita en ole koskaan päässyt käyttämään. Uusi maa ja uusi kieli ovat kietoutuneet ympärilleni, tulleet osaksi minua.