Category: Ulkosuomalaisuus

Totuus keskieurooppalaisesta puistopukeutumisesta


Lapsen pukeminen on ehkä yksi isoimmista eroista Pohjois- ja Keski-Euroopan välillä, ainakin mitä jokapäiväisiin eroihin tulee. Ainakin näin talvella.

Esimerkiksi Ranskassa, ja usein täällä Sveitsissäkin, lapset puetaan puistoonkin nätisti. Ei siis kurahaalareihin, vaan pikkukenkiin ja mekkoihin, pikeepaitoihin ja silitettyihin housuihin. Siinä sitten käytännöllisellä skandinaavilla tulee toisinaan mieleen, että onko se nyt tarkoituksenmukaista?

Eihän se aina ole. Tässä pläjäys keskieurooppalaista puistotodellisuutta.

Puistossa ei käydä talvella

Puistot hiljenevät syksyisin, kun kylmyys ja pimeys valtaavat maan. Eikä puistoissa juuri ole porukkaa, vaikka talven keskelle osuisi aurinkoinenkin päivä. Puistoilu sitoutuu kalenteriin, ei niinkään vallitsevaan säätilaan. Jos puistossa piipahdetaankin, yleensä 10-15 minuutin visiitti riittää, ja skandimamma saa rymytä tuntikausien ulkoilusessionsa jälkikasvunsa kanssa aivan keskenään.

Välillä palelee

Kyllä, niissä näteissä, mutta ei niin käytännöllisissä vaatteissa palelee joskus. Sekä lapsi että aikuinen. Näitä palelupuistokeikkoja tulee kuitenkin vuodessa sen verran vähän, että pieni palelu painaa vaa’assa vähemmän kuin hikoilu käytännöllisten vaatteiden ostoskierroksella, niiden pukemisesta puhumattakaan.

Ja stressaa

Siistien vaatteiden likaantuminen stressaa, ainakin kaltaistani kontrollifriikkiä. Mutta sitten vain pesukoneeseen. Jos joku vaate menee puistossa pilalle, yritän ajatella filosofisesti, että olisi se voinut suttaantua käyttökelvottomasti päiväkodin kanacurrypäivänäkin.

Ja on hankalaa

Käsineitä saa asetella käteen sen kymmenen kertaa yhden puistoreissun aikana. Siksi niiden kanssa ei jaksa taistella, jos ei se ole aivan ehdottoman välttämätöntä. Onneksi kohta on taas kevät ja talvihanskat saa arkistoida kellarin pohjalle.

Miten rakentaa omat perinteet uuteen maahan?

Huh, täällä on meneillään varmasti vuoden kiireisin viikko, kun samaan aikaan pitäisi paketoida asiakkaiden projektit, oma kirjanpito ja seuraavan vuoden strategia ja tavoitteet sekä tietysti viimeiset joululahjat.

Vietämme onneksi joulun tänä vuonna Sveitsissä, joten to do -listalle ei sentään tarvitse lisätä matkatavaroiden pakkaamista ja lentokentälle raahautumista. Jäämme Sveitsiin joka toinen joulu, ja joka toinen vuosi taas matkaamme pyhiksi Suomeen, mikä onkin aina ihan oman organisointinsa paikka, kuten kaikki ulkosuomalaiset varmasti tietävät.

Tämä jouluperinne muodostui oikeastaan ihan vahingossa ensimmäisinä Sveitsin-vuosinani, ja olen ollut siihen hyvin tyytyväinen. Jos lähtisimme Suomeen joka vuosi jouluksi ja uudeksivuodeksi, emme pääsisi muodostamaan omia sveitsinsuomalaisia perinteitämme ollenkaan. Ne ovat palasia Suomesta, vaikutteita Sveitsistä ja hippunen aivan omia keksintöjämme.

Sveitsiläistä: Joulukuusi saapuu olohuoneeseen jo toisen adventin tienoilla.

Rakastan sveitsiläisessä joulun rytmissä sitä, että joulukuusi kuuluu koko joulukuuhun, ei vain joulunpyhiin. Usein olemmekin hankkineet kuusen jo joulukuun ensimmäisillä viikoilla. Tärkeä osa jouluun valmistautumista ovat myös joulumarkkinat, ja jo kolmena vuotena olemme tehneet adventtiaikaan matkan joulumarkkinoille. Sveitsin varmaankin tunnetuimmat joulumarkkinat ovat Montreux’ssä, mistä tämänkin postauksen kuvat ovat.

Suomalaista: Joulu alkaa jo aattona.

Suomalaisen vivahteen perinteisiimme tuo se, että jouluaatto on ehdottomasti jo juhlapäivä! Täällä Geneven seudulla aatto on vielä työpäivä, ellei työnantaja ole armollisesti myöntänyt päivälle ylimääräistä vapaata. Me aloitamme kuitenkin silloin jo juhlinnan, vaikka aattoaamupäivään saattaakin vielä kuulua sellaisia pieniä askareita kuin kukkakimpun ja savukalojen noutamista ja viimeisten postipakettien perässä juoksemista.

Sveitsiläistä: Vain paikallinen joulusuklaa kelpaa.

Halki vuosien olemme tinkimättä testanneet isoja ja pieniä suklaafirmoja, ja näin seitsemän vuoden merkkipaalun kohdalla omat suosikit ovat jo löytyneet, eikä suomalaisella suklaalla enää ole tilaa jouluherkkujemme joukossa. Sori vain, Fazerin sininen. Palaan vielä ennen joulua suosikkilistaukseni kanssa.

Suomalaista: Piparkakkutaikinan voittanutta ei ole.

Suklaiden rinnalle on saatava piparkakku(taikinaa)ja. En hyväksy täkäläisiä kaneli- tai suklaapiparitaikinoita, enkä edes saksalaisvaikutteista Lebkuchen-taikinaa, vaan leivon piparkakkutaikinan itse, Suomesta tuodusta piparkakkumausteesta.

Sveitsiläistä: Sampanja on juomista ykkönen.

Sampanja kuuluu Sveitsissä loppuvuoden juhliin (ja ehkä nykyään Suomessakin?) Myös hanhenmaksa kelpaa minulle, mieluiten pain d’épices -mausteleivän kera.

Meikäläistä: Joulupukkia meille ei tule ollenkaan.

Aikaisempina jouluina lapsi ei olisi vielä pukin päälle ymmärtänytkään, mutta nyt hän on hiffannut lahjoja jakelevan partaukon konseptin. Päiväkodin joulujuhlaan saapuva pukki saa kuitenkin riittää.

Miten sitten olemme onnistuneet rakentamaan toimivat perinteet, jotka tuntuvat hyvältä meistä kaikista kolmesta?

Uskalla luopua vanhasta.

Joskus perinteiden muodostuminen vaatii sen sietämistä, että juhla ei ehkä tunnukaan aina juhlalta. Kun on tehnyt ensimmäisen kerran päätöksen jättää perinteinen Suomi-joulu väliin, mutta paikallisetkaan perinteet eivät vielä ole juurtuneet, saattaa joulu tuntua kerran tai kaksi vähän haljulta juhlalta. Anna siis perinteiden muodostumiselle aikaa, vuosi ja kaksikin on vielä lyhyt aika.

Tutustu ja kokeile.

Uudessa maassa elämisessä yksi parhaista asioista on se, että voi aika vapaasti poimia parhaita paloja eri kulttuurista. Napata mukaan suomalaiset joulutortut tai piparkakut ja ottaa rinnalle maailman parhaat suklaat.

Suomalaisessa joulussa ei ole mitään vikaa.

Kyllähän ulkomaillekin voi rakentaa aivan niin suomalaisen joulun kuin haluaa, kinkkuineen kaikkineen. Tai jos Suomeen lentäminen on ainoa asia, joka saa joulun tuntumaan joululta, ajoissa vain lippuja varaamaan. Ehkä jo nyt ensi vuodelle? Perinteitä saa myös muuttaa. Jos minusta ja meistä alkaa joskus tuntua, että haluammekin Suomeen joka vuosi – tai ehkä vain joka kolmas vuosi – asiaa pitää miettiä uudelleen.

Mikä on se palanen suomalaista joulua, josta sinä et halua päästää irti? Kerro alla tai osallistu keskusteluun À la Helvetian Facebook-sivulla.

 

Halloween-sekoilua

Ehkä olen muuttumassa aivokapasiteetiltani ihan zombieksi, mutta tämä Halloween-hulluttelu on kautta Sveitsin-vuosieni ollut minulle melkoista sekoilua.

Siinä taisi mennä vuosi tai pari, ennen kuin edes hahmotin, että lapset tekevät täällä karkki vai kepponen -kierroksia. Ensimmäisinä vuosina en kiinnittänyt huomiota ovikelloa kilkutteleviin lapsiin, tai ehkä emme olleet kotona – uskalsikohan kukaan edes soittaa kelloa? Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä oman kerrostalon lapset ovat kuitenkin uskaltautuneet meidänkin ovemme taakse.

Ensimmäisenä vuonna emme olleet varautuneet mitenkään, ja taisimme suojautua siihen kuvitelmaan, ettei kukaan ehkä tiennyt, että olimme oikeasti kotona.

Toisena vuonna laskeskelin antavani lapsukaisille kaappiin jääneet suklaat, mutta ne mokomat loppuivat kesken. Pelastauduin hätävaravaahtokarkeilla,  joista pikkupoika supatti kavereilleen, että älä ota noita, ne menevät ihan tahmaisiksi, kun ei niissä ole paperia päällä. Duly noted.

Seuraavana vuonna varauduimme. Ostimme yksittäispakattuja suklaita sen kokoisen rasian, että laskeskelin sen riittävän naapureille ja niiden kavereillekin. Päätimme myös annostella patukoita maltillisemmin. Mutta ketään ei tullutkaan koko viikonloppuna! Ehkä ne olivat loukkaantuneet aikaisempien vuosien huonosta tarjoilusta? Söimme suklaat itse.

Kun viimeinenkin konvehti oli kuorittu, ovikello alkoi soida. Kävi ilmi, ettei pahuksen Halloween olekaan sidottu viikonpäivään, kuten olin luullut, vaan päivämäärään – joka oli vain aiemmin osunut viikonlopulle. Piileskelimme häpeissämme hiljaa oven takana ja muutimme kahden viikon kuluttua uuteen asuntoon.

Nyt kun vielä muistaisi, onko karkki vai keppos -kierros lokakuun viimeisenä vai marraskuun ensimmäisenä päivänä. Ainakin ostin niin ällöttäviä lisäainepomminamusia, ettei niitä varmasti tule syötyä itse. Säilynevät tarvittaessa ensi vuoteenkin.

Nelivuotiasko yksityiskouluun?

Kirjoittelin jo syyskuussa Meidän Perhe -lehteen juttua siitä, millaisia kipupisteitä lapsen kasvattaminen ulkomailla on herättänyt. Lukiko kukaan ruudun sillä puolella juttua?

Kerroin lehdessä, miten iso sopeutumisen paikka on ollut päivähoidon rutiineihin tottuminen, erityisesti pitkiin hoitopäiviin ja tiukkoihin aikatauluihin on ollut äidillä sopeutumista. Sivusin myös hiukan koulumaailmahuolia, jotka saivat tässä eräänä iltana aivan uuden kierteen.

Kävin lapsen päiväkodin vanhempainillassa, ja esittelyjen aikaan onnittelin jo itseäni siitä, miten hyvin olen päässyt rytmeihin ja systeemeihin sisään. Kun ryhmän uusien lasten vanhemmat kyselivät päiväuniajoista ja aamupalan sisällöstä, totesin tyytyväisenä, että hallitsen tämän jo.

Ohjelmallisen osuuden jälkeen alkava apéro, eli vapaamuotoinen keskustelu- ja viinittelyhetki kuitenkin veti jälleen kerran mietteliääksi. Juttelin muutamien vanhempien kanssa, ja lähes kaikki A) olivat huolissaan siitä, ettei päiväkoti tarjoa riittävästi haasteita lapsille ja/tai B) pohtivat, mihin yksityiskouluun lapsi kannattaisi päiväkodin jälkeen laittaa.

Ehkä olen taas sydänjuuriani myöten suomalainen, mutta kun päiväkoti joka tapauksessa päättyy jo nelivuotiaana, en ollut ajatellut, että siellä pitäisi vielä opetella sen kummempia akateemisia taitoja. Mutta kun he vain piirtelevät, pohti eräs kolmivuotiaan äiti.

Mietimme, kannattaisiko lapsi laittaa heti alusta yksityiskouluun, ettei siirtyminen sinne ole myöhemmin shokki, pohti toinen. Ja puhuimme edelleen nelivuotiaista, maassa, jossa julkinen koulukin on varsin hyvä.

Voihan olla, että mieleni ehtii muuttua siinä vaiheessa, kun kaikki lapsen kaverit pakenevat yksityiskouluihin ja oma toisen polven maahanmuuttajani suuntaa muiden kaltaistensa kanssa lähikouluun. Nyt olen silti vakaasti sitä mieltä, että kun viimeinen tähtitieteellinen tarhalasku on tämän talouden pankkitililtä maksettu, pidämme juhlat ihan sen kunniaksi, että koulu on ilmainen.

Kaksi keskustelua lastenhoidosta

– Mistä te muut löydätte lastenvahteja? kysyi tuttavani viinilasillisen ääressä.

– Isovanhemmat silloin, kun he käyvät kylässä.

– Isovanhemmat meilläkin, silloin harvoin kun ketään pyydetään.

– Me ei käytetä ketään, yksi tunnustaa.

Toisenlainen keskustelu käytiin seuraavan viikon sunnuntaibrunssilla.

– Vanhempani ovat mielellään lapsenvahtina meillä käydessään, mutta ei se riitä. Koulutan juuri uutta lapsenvahtia, jota kaverini suositteli.

– Kerran löysin äkkitilanteessa myös nettisivulta hyvän paikkaajan, kun toinen perui viime tipassa.

– Punainen risti välittää lapsenvahteja, jotka he myös kouluttavat, vinkkasi eräs.

Toinen tiesi kotitalouskoulusta, joka antaa opiskelijoitaan harjoitteluun koteihin, auttamaan siivouksessa, ruoanlaitossa ja lastenhoidossa.

Mikä ero keskusteluissa oli? Keskustelijoiden kansalaisuus.

Ensimmäinen keskustelu käytiin suomalaisäitien voimin, toinen taas paikallisten kanssa. Pelkkä turvaverkkojen kaukaisuus ei selitä eroja, sillä paikalliset tai lähempää Euroopasta muuttaneet saattavat olla Sveitsissä aivan yhtä turvaverkottomia kuin me matkojen takaa pohjoisesta saapuneet. Sen sijaan heidän asenteensa lasten uskomiseen vieraalle lapsenvahdille tuntuu olevan aivan erilainen: Kyllähän lapsia muutkin osaavat hoitaa, eikä välttämättä tarvitse olla edes sukua.

Onko ero siinä, että lyhyet perhevapaat pakottavat monet vanhemmat höllentämään otettaan jo aikaisin ja uskomaan neli- tai kuusikuiset pienokaiset päiviksi vieraiden hoiviin? Varmasti, mutta muutenkin yleinen suhtautuminen äidin ja pienen lapsen symbioosiin tuntuu olevan huonommassa huudossa kuin Suomessa.

Sen voi nähdä niinkin, että vaikka on äiti, ei tarvitse olla pelkästään eikä ehkä edes ensisijaisesti äiti. Saa olla myös ystävä, puoliso, työntekijä. (Hyvälle) Äitiydelle kasautuu paljon vähemmän paineita.

Työelämäpostauksen kirjoittamisen jälkeen aloin pohtia myös sitä, että vaikka työpäivät ovat pitkiä, se ei välttämättä tarkoitakaan suoraan sitä, että perheen ja työn yhdistäminen olisi hankalampaa. Se kertoo myös siitä, että työn ja kodin lisäksi päivään saa ottaa muutakin aikaa: syödä kunnon lounaan ja juoda kahvit päälle, eikä ole sen huonompi ihminen, vaikka olisi kotona vasta juuri ennen lastensa nukkumaanmenoaikaa.

Olen mukautunut paikalliseen puistopukeutumiskulttuuriin. Ei kurahousuja tai kumisaappaita, ja kuka niistä käsineistäkään aina jaksaa taistella?

Kaksikielisestä kasvatuksesta

Kasvatamme kaksikielistä lasta, vaikka sekä minun että mieheni äidinkieli on suomi. Lapsi oppii paikalliskielen ranskan päiväkodissa, jopa paljon paremmin kuin olin tajunnutkaan.

Tyttö aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, ja nyt kaksivuotispäivän kynnyksellä hän hallitsee enemmän ranskalaisia sanoja ja lauseita kuin suomalaisia. Olen moneen kertaan miettinyt, että onneksi osaan ranskaa, koska enhän ymmärtäisi hänen höpöttelyään muuten ollenkaan. Päiväkodin sanasto tulee tietysti usein ranskaksi, ja hänen suosikkikirjoissaan on sekä suomen-, ranskan- että englanninkielisiä.

Vastaan kuitenkin ranskankieliseenkin höpöttelyyn aina suomeksi ja yritän muistaa sanoittaa tytön höpinöitä suomeksi hänelle itselleenkin, mutta saatan vastailla ranskaksikin, jos kyse on vaikka päiväkodin touhuista tai muusta ranskankielisestä asiayhteydestä. Joskus unohdan suomentaa: jos olemme vaikka lastenlääkärin vastaanotolla, saatan puhua tytöllekin ranskaa, sillä tuntuu raskaalta kääntää kaikki moneen kertaan joka suuntaan.

Saimme nauttia viime viikonloppuna mummin ja papan vierailusta, ja lapsenkin suomen kieli hypähti taas aimo annoksen eteenpäin. Kuuntelin kauempaa, kun sanapari “mitä kuuluu?” löysi tiensä suomenkielisessäkin muodossa hänen sanavarastoonsa. Ja voi sitä aksenttia! Lapseni kuulosti aivan turkkilaiselta kepab-yrittäjältä vuoden suomenopintojen jälkeen.

Kaksikielisyys suomi ranska

En ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Olin vain kuitannut, että hän puhuu hassusti, koska hän on alle kaksivuotias. Vasta nyt oivalsin, että lapseni puhuu omaa äidinkieltäni aksentilla.

Kaksikielistä lasta kasvattavat, jakakaa neuvonne! Miten virkistää suomen kielen kehitystä? Mitkä ovat parhaat Youtube-ohjelmat, ja mikä Yle Areenan sisällöstä kantaa ulkomaille saakka?

Suomi kaukaa katsottuna

Valmistelen läppäri sauhuten muutaman päivän Suomen-työmatkaa ja tulin samalla muistelleeksi, miltä Suomeen paluu tuntui aivan ensimmäisen kerran muuton jälkeen.

Olin muuttanut Sveitsiin tammikuussa, ja palasin Suomeen ensimmäisen kerran puoli vuotta myöhemmin. En edes halunnut tulla aiemmin, vaikka miehen työmatkat olisivat tarjonneet hyvän mahdollisuuden siipeillä mukana. Olin ilmoittautunut kielikurssille, jolta en halunnut turhia poissaoloja, ja halusin myös antaa uudelle arjelle tilaa löytää uomansa.

Kun sitten heinäkuussa tulimme kesälomailemaan, valoisuus iski silmille iltayhdeltätoistakin. Lentoaseman bussipysäkillä kirosanat vihloivat korvissa. En sano, etteikö Sveitsissä kiroiltaisi, mutta ainakaan silloinen kielitaitoni ei riittänyt voimasanoja vieraiden puheesta seulomaan.

Hämmennystä aiheutti se, että ravintolassa lasillinen viiniä ei ollutkaan kelpo mittayksikkö, vaan tilaus olisi pitänyt osata tehdä tarkalleen senttilitroissa. Ihastusta ja ihmetystä taas herätti vaunuja työntelevien isien määrä katukuvassa. Myöhemmin hämmästelin myös sitä, miten isojen lasten kanssa kaupungilla luuhattiin pitkin päivää. Niin tottunut olin siihen, että jo alle vuoden ikäisten paikka on yleensä päiväkodissa.

Kuuden vuoden aikana Sveitsin kummallisuuksista on tullut uusi normaali, ja samaa vauhtia olen tottunut siihen, että oma kotimaa tuntuu aina alkuun vieraalta. En enää koe palaavani entiseen kotikaupunkiin vaan vierailevani ulkomaisessa kaupungissa, jonka useiden käyntien jälkeen tunnen melko hyvin. Nautin ison kaupungin tunnelmasta, tutustun uusin ravintoloihin ja kahviloihin, mutta joukkoliikenteen käytöstä puuttuu rutiini eikä vanhoja suosikkipaikkoja enää ole – Helsinki ei ole enää sama paikka kuin asuessani siellä.

Ja toisaalta taas Sveitsi on muuttunut asuessani täällä. En ole kokenut kolmosratikan reittimuutoksia kehossani, mutta tunnen fyysisesti sen, kun Geneven-junien aamuaikatauluja muutetaan. Olen elänyt ranskaksi kokonaisia elämänvaiheita, ja välillä häävalmisteluista tai raskaudesta puhuttaessa minulta puuttuvat suomenkieliset sanat, joita en ole koskaan päässyt käyttämään. Uusi maa ja uusi kieli ovat kietoutuneet ympärilleni, tulleet osaksi minua.