Category: Arki & Perhe-elämä

Surkein matkailuvuosi ikinä

Kirjoitin viimeksi, miten olen oppinut arvostamaan helppoutta ja tylsyyttäkin nyt, kun olen vihdoin joutunut myöntämään, että sellainen ilmiö kuin ruuhkavuodet on oikeasti olemassa ja että elän niiden keskellä parhaillaan. Ja minä kun luulin, että koko käsite on pelkkä koodinimi huonolle ajanhallinnalle! (Mitäs hallitset, kun aikaa ei ole?)

Viime vuonna perustin oman yrityksen, lapsi aloitteli päivähoitoa, mies matkusti puolet vuodesta säännöllisesti työnsä vuoksi ja sairaspäiviä mahtui vuoteen yhtä paljon kuin aurinkoisia päiviä Kanariansaarilla. Tässä tohelluksessa minulle kävi ensimmäistä kertaa ikinä niin, että matkustaminen alkoi tökkiä.

Rakastan matkustamista, aika lailla kaikkea siinä. Keskittynyttä jännitystä, kun laatii matkatavaralistaa ja vielä siinä vaiheessa kuvittelee oikeasti pysyvänsä siinä. Hermostunutta odottelua ja jonottelua lentokentillä ja juna-asemilla. Sitä, kun vatsanpohjasta ottaa lentokoneen nousukiidossa tai sitä, kun pääsee istumaan junanpenkkiin ja juna nytkähtää liikkeelle niin aavistuksenomaisesti, että on pakko tarkistaa ikkunasta, liikutaanko me jo. Ensimmäistä silmäystä hotellihuoneeseen – ja sitä, että on aivan pakko ottaa kuva sillä hetkellä, ennen kuin matkalaukut räjähtävät auki ja hotellihuoneen rentouttava järjestys on mennyttä.

Ja sitten yhtäkkiä mikään tästä ei huvittanut yhtään. Näin vain painavia matkalaukkuja, jotka pullistelevat saumoistaan, vaikka on kuinka karsinut tavaraa. Lasta, jota piti jaksaa kantaa vielä laukkujen lisäksi ja matkarattaita, joiden avaamiseen ja sulkemiseen ei tule loppua ollenkaan. Tuskastuttavia ravintolanetsimissessioita nälkäisenä ja väsyneenä, ajan kuluttamista kymmenen neliön hotellihuoneessa sadepäivinä. Ygh.

Matkailufanille se oli kamala tunne. Siksi viime vuodesta tuli surkein matkailuvuosi ikinä.

Nyt yritän opetella uutta matkailuasennetta – ja hyväksymään sen, että lapsen saaminen ehkä sitten vain kuitenkin muuttaa matkailua, vaikken sitä haluaisi myöntää. Melkein kolme vuotta tähän päänsisäiseen muutokseen menikin.

Matkojen vähenemisen lisäksi matkailu on muuttunut niin, että vanhat suosikit kiehtovat uutuusvierailulle uusien paikkojen tonkimisen sijaan. Tietyt vanhat suosikit, kuten Pariisi, taas ovat jääneet listalta pois hetkeksi kokonaan. Ehkä myös hotellien valintaan tulee kiinnitettyä tavallista enemmän huomiota.

Sen suurempiin kompromisseihin en halua kuitenkaan suostua. En halua luopua matkailusta kokonaan, vaikka välillä kohteessa kyllä tuntuu, ettei olisi pitänyt tullakaan. En halua jättää kohteita väliin siksi, että ne eivät ole erityisen lapsiystävällisiä. En halua valita hotelleja ja ravintoloita sen perusteella, onko niissä leikkihuone tai lastenlista.

Mutta kertokaa te viisaammat ja kokeneemmat, miten matkailu on muuttunut ja miten sen saa pidettyä osana aktiivista lapsiperheen elämää?

Kuvissa kaikki vuoden 2018 yli yön matkakohteet – Suomea lukuunottamatta. Noloa, sanoisiko matkailuintoilija.

Totuus keskieurooppalaisesta puistopukeutumisesta


Lapsen pukeminen on ehkä yksi isoimmista eroista Pohjois- ja Keski-Euroopan välillä, ainakin mitä jokapäiväisiin eroihin tulee. Ainakin näin talvella.

Esimerkiksi Ranskassa, ja usein täällä Sveitsissäkin, lapset puetaan puistoonkin nätisti. Ei siis kurahaalareihin, vaan pikkukenkiin ja mekkoihin, pikeepaitoihin ja silitettyihin housuihin. Siinä sitten käytännöllisellä skandinaavilla tulee toisinaan mieleen, että onko se nyt tarkoituksenmukaista?

Eihän se aina ole. Tässä pläjäys keskieurooppalaista puistotodellisuutta.

Puistossa ei käydä talvella

Puistot hiljenevät syksyisin, kun kylmyys ja pimeys valtaavat maan. Eikä puistoissa juuri ole porukkaa, vaikka talven keskelle osuisi aurinkoinenkin päivä. Puistoilu sitoutuu kalenteriin, ei niinkään vallitsevaan säätilaan. Jos puistossa piipahdetaankin, yleensä 10-15 minuutin visiitti riittää, ja skandimamma saa rymytä tuntikausien ulkoilusessionsa jälkikasvunsa kanssa aivan keskenään.

Välillä palelee

Kyllä, niissä näteissä, mutta ei niin käytännöllisissä vaatteissa palelee joskus. Sekä lapsi että aikuinen. Näitä palelupuistokeikkoja tulee kuitenkin vuodessa sen verran vähän, että pieni palelu painaa vaa’assa vähemmän kuin hikoilu käytännöllisten vaatteiden ostoskierroksella, niiden pukemisesta puhumattakaan.

Ja stressaa

Siistien vaatteiden likaantuminen stressaa, ainakin kaltaistani kontrollifriikkiä. Mutta sitten vain pesukoneeseen. Jos joku vaate menee puistossa pilalle, yritän ajatella filosofisesti, että olisi se voinut suttaantua käyttökelvottomasti päiväkodin kanacurrypäivänäkin.

Ja on hankalaa

Käsineitä saa asetella käteen sen kymmenen kertaa yhden puistoreissun aikana. Siksi niiden kanssa ei jaksa taistella, jos ei se ole aivan ehdottoman välttämätöntä. Onneksi kohta on taas kevät ja talvihanskat saa arkistoida kellarin pohjalle.

Miten rakentaa omat perinteet uuteen maahan?

Huh, täällä on meneillään varmasti vuoden kiireisin viikko, kun samaan aikaan pitäisi paketoida asiakkaiden projektit, oma kirjanpito ja seuraavan vuoden strategia ja tavoitteet sekä tietysti viimeiset joululahjat.

Vietämme onneksi joulun tänä vuonna Sveitsissä, joten to do -listalle ei sentään tarvitse lisätä matkatavaroiden pakkaamista ja lentokentälle raahautumista. Jäämme Sveitsiin joka toinen joulu, ja joka toinen vuosi taas matkaamme pyhiksi Suomeen, mikä onkin aina ihan oman organisointinsa paikka, kuten kaikki ulkosuomalaiset varmasti tietävät.

Tämä jouluperinne muodostui oikeastaan ihan vahingossa ensimmäisinä Sveitsin-vuosinani, ja olen ollut siihen hyvin tyytyväinen. Jos lähtisimme Suomeen joka vuosi jouluksi ja uudeksivuodeksi, emme pääsisi muodostamaan omia sveitsinsuomalaisia perinteitämme ollenkaan. Ne ovat palasia Suomesta, vaikutteita Sveitsistä ja hippunen aivan omia keksintöjämme.

Sveitsiläistä: Joulukuusi saapuu olohuoneeseen jo toisen adventin tienoilla.

Rakastan sveitsiläisessä joulun rytmissä sitä, että joulukuusi kuuluu koko joulukuuhun, ei vain joulunpyhiin. Usein olemmekin hankkineet kuusen jo joulukuun ensimmäisillä viikoilla. Tärkeä osa jouluun valmistautumista ovat myös joulumarkkinat, ja jo kolmena vuotena olemme tehneet adventtiaikaan matkan joulumarkkinoille. Sveitsin varmaankin tunnetuimmat joulumarkkinat ovat Montreux’ssä, mistä tämänkin postauksen kuvat ovat.

Suomalaista: Joulu alkaa jo aattona.

Suomalaisen vivahteen perinteisiimme tuo se, että jouluaatto on ehdottomasti jo juhlapäivä! Täällä Geneven seudulla aatto on vielä työpäivä, ellei työnantaja ole armollisesti myöntänyt päivälle ylimääräistä vapaata. Me aloitamme kuitenkin silloin jo juhlinnan, vaikka aattoaamupäivään saattaakin vielä kuulua sellaisia pieniä askareita kuin kukkakimpun ja savukalojen noutamista ja viimeisten postipakettien perässä juoksemista.

Sveitsiläistä: Vain paikallinen joulusuklaa kelpaa.

Halki vuosien olemme tinkimättä testanneet isoja ja pieniä suklaafirmoja, ja näin seitsemän vuoden merkkipaalun kohdalla omat suosikit ovat jo löytyneet, eikä suomalaisella suklaalla enää ole tilaa jouluherkkujemme joukossa. Sori vain, Fazerin sininen. Palaan vielä ennen joulua suosikkilistaukseni kanssa.

Suomalaista: Piparkakkutaikinan voittanutta ei ole.

Suklaiden rinnalle on saatava piparkakku(taikinaa)ja. En hyväksy täkäläisiä kaneli- tai suklaapiparitaikinoita, enkä edes saksalaisvaikutteista Lebkuchen-taikinaa, vaan leivon piparkakkutaikinan itse, Suomesta tuodusta piparkakkumausteesta.

Sveitsiläistä: Sampanja on juomista ykkönen.

Sampanja kuuluu Sveitsissä loppuvuoden juhliin (ja ehkä nykyään Suomessakin?) Myös hanhenmaksa kelpaa minulle, mieluiten pain d’épices -mausteleivän kera.

Meikäläistä: Joulupukkia meille ei tule ollenkaan.

Aikaisempina jouluina lapsi ei olisi vielä pukin päälle ymmärtänytkään, mutta nyt hän on hiffannut lahjoja jakelevan partaukon konseptin. Päiväkodin joulujuhlaan saapuva pukki saa kuitenkin riittää.

Miten sitten olemme onnistuneet rakentamaan toimivat perinteet, jotka tuntuvat hyvältä meistä kaikista kolmesta?

Uskalla luopua vanhasta.

Joskus perinteiden muodostuminen vaatii sen sietämistä, että juhla ei ehkä tunnukaan aina juhlalta. Kun on tehnyt ensimmäisen kerran päätöksen jättää perinteinen Suomi-joulu väliin, mutta paikallisetkaan perinteet eivät vielä ole juurtuneet, saattaa joulu tuntua kerran tai kaksi vähän haljulta juhlalta. Anna siis perinteiden muodostumiselle aikaa, vuosi ja kaksikin on vielä lyhyt aika.

Tutustu ja kokeile.

Uudessa maassa elämisessä yksi parhaista asioista on se, että voi aika vapaasti poimia parhaita paloja eri kulttuurista. Napata mukaan suomalaiset joulutortut tai piparkakut ja ottaa rinnalle maailman parhaat suklaat.

Suomalaisessa joulussa ei ole mitään vikaa.

Kyllähän ulkomaillekin voi rakentaa aivan niin suomalaisen joulun kuin haluaa, kinkkuineen kaikkineen. Tai jos Suomeen lentäminen on ainoa asia, joka saa joulun tuntumaan joululta, ajoissa vain lippuja varaamaan. Ehkä jo nyt ensi vuodelle? Perinteitä saa myös muuttaa. Jos minusta ja meistä alkaa joskus tuntua, että haluammekin Suomeen joka vuosi – tai ehkä vain joka kolmas vuosi – asiaa pitää miettiä uudelleen.

Mikä on se palanen suomalaista joulua, josta sinä et halua päästää irti? Kerro alla tai osallistu keskusteluun À la Helvetian Facebook-sivulla.

 

Rokotepakko – Voisiko se toimia?

Kun tyttäreni pari vuotta sitten oli vauva, suunnittelimme kesälomamatkaa Suomeen ja myös vanhempieni luo, kotiseudulleni Pohjanmaalle. Jo silloin alueen huono rokotuskattavuus oli tiedossa ja muistan pohtineeni, minne uskallan siellä mennä vauvan kanssa, jonka rokotusohjelma oli luonnollisesti vielä kovin kesken.

Olin silloin syvällä äitihormoneissa, myönnän, mutta viimeaikaisten uutisten valossa pelkoni ei lopulta ollutkaan niin hormonivetoinen ja turha kuin sen voisi ensiajatuksen perusteella tuomita. Pohjanmaalla on paljastunut alle kouluikäisen lapsen tuhkarokkotapaus, ja ennen sairauden puhkeamista lapsi on ehtinyt altistaa kenties sadat muutkin sairaudelle.

Suomalaisessa rokotekeskustelussa vellovat tällä hetkellä ajatukset erilaisista rokotepakoista, joihin Italia ja Ranska tänä vuonna ovat jo ryhtyneet. Näissä maissa rokottaminen on liitetty koulunkäyntiin: jos julkiseen kouluun haluaa, on lapsi rokotettava. Suomessa rokottamisen liittäminen koulunkäyntiin tuskin toimisi yhtä hyvin, sillä koulu alkaa siellä myöhään, verrattuna Ranskan kolmen vuoden aloitusikään.

Sveitsissäkin ajatus rokotepakosta on ilmassa, ja keskuteluissa on vilahdellut Suomessakin tuttu ajatus rokotteiden liittämisestä lapsilisiin. Idea pakotteesta ei ole uusi: muutamassa kantonissa on ollut voimassa kurkkumätärokotuspakko. Esimerkiksi Genevessä pakko poistettiin vasta kaksi vuotta sitten, ja pakollinen kurkkumätärokotus on ollut aikaisemmin myös kotikantonissani Vaud’ssa ja saksan- ja ranskankielisten alueiden rajalla Fribourgissa.

Kovin jyrkästä pakosta ei ole kyse, sillä rokottamatta jättämisestä on päässyt kuin esittämällä lääkärintodistuksen tai perustelemalla valintansa kirjallisesti – keinot vaihtelevat hiukan kantonista toiseen, kuten niin monet asiat tässä monimuotoisessa liittovaltiossa. Kantoneilla on kuitenkin mahdollisuus asettaa tällainen pakko voimaan epidemian uhatessa, ja myös liittovaltio voi määrätä kantonit pakotteeseen.

Käytännössä rokottamista suositellaan voimakkaasti esimerkiksi lastenlääkärien vastaanotolla ja päiväkotien ohjeistuksissa. Oman lapseni julkisessa päiväkodissa rokottamiseen ei velvoiteta, mutta päiväkoti voi evätä rokottamattomilta lapsilta pääsyn päiväkotiin epidemiatilanteessa.

Eikä Sveitsikään mikään puhdas pulmunen ole, mitä rokotekattavuuteen vaikkapa tuhkarokon osalta tulee. Koko maan rokotekattavuus on vain 83-87 %, hiukan lähteestä riippuen. Aktiivisimpia rokottajia ovat geneveläiset: Geneve on ainoa kantoni, joka pääsee yli 95 % kattavuuteen, kun tarkastellaan 2-vuotiaita lapsia.

Ranskankielisessä Sveitsissä tilanne oli kaikkiaan hyvä ja 90-94 % lapsista oli saanut rokoteohjelman mukaiset 2 rokoteannosta. Suurimmassa osassa maata tilanne on kohtalainen: 80-89 % lapsista on rokotettu. Alle 80 % kattavuuden alueitakin kuitenkin löytyy esimerkiksi Bernin kantonista Keski-Sveitsissä ja Graudundenista idässä. Huonoin tilanne on Appenzellissä, jossa vain puolet lapsista on rokotettu.

Osaltaan luvun alhaisuutta selittää myös se, että tutkimuksissa on tarkasteltu 2-vuotiaita lapsia – toinen rokoteannos pitäisi ottaa rokotussuunnitelman mukaan 2-vuotistarkastuksen yhteydessä. Osa lapsista rokotetaan vasta myöhemmin, ja esimerkiksi 8-vuotiaiden rokotuskattavuus on maassa jo paljon parempi, yli 90 %. Tilanne on myös kohentunut selkeästi kymmenen vuoden takaa, joten hyvään suuntaan ollaan täälläkin menossa.

Sveitsiläiset ovat niin kiintyneitä yksilönvapauteensa, että yleiseen pakkoon suhtaudutaan kielteisesti. Ajatus pakosta sotii yksilönvapautta ja mielipiteenvapautta vastaan, ja ymmärrän vastarinnan. Lähtökohtaisesti olen itsekin sitä mieltä, että hyvään rokotekattavuuteen pitäisi päästä tiedottamalla, ei pakottamalla. Silti: miten pitkälle tilanteen voi päästää? Täytyykö Pohjanmaan kaltaisten yksittäisten tartuntojen päästä riehaantumaan epidemiaksi, ennen kuin tiedotus ja valistus alkavat purra?

Onko ruoka Sveitsissä kallista?

Sveitsissähän kaikki on valtavan kallista – vai onko? Lähdin muiden ulkosuomalaisbloggareiden mukaan valottamaan ruokakorin hintaa, ja kyllähän kärrylliselle ruokaa täällä hintaa kertyy: viikko-ostostemme hinta kipusi tällä kertaa 158 frangiin eli noin 138 euroon. Se on vähän keskimääräistä viikkoa halvempi, sillä mies viettää leijonanosan viikosta työmatkalla. Yleensä normaalit viikko-ostoksemme maksavat siinä 200 frangin eli noin 170 euron kieppeillä.

Perheemme on kolmehenkinen, ja shoppaamme arkiruoat yleensä kerran viikossa koko perheen voimin naapurikaupungin Lidlissä. Asuinalueemme on upouusi, eikä kävelymatkan päässä ole kuin yksi keskikokoinen ruokakauppa. Muutenkin kolmen hengen viikkoruokien raahaaminen käsipelillä tuntuisi ajanhaaskaukselta, joten hoidamme ruokaostokset yleensä kerralla kuntoon ja täydennämme tarvittaessa viikon varrella. Arkiruoista riittää toisinaan minulle tai miehelle lounaaksi, ja välillä taas haemme lounasruokamme kumpikin tahollamme.

Suosimme Lidliä hyvän hinta-laatusuhteen vuoksi: sieltä saa kauden kasvikset, marinoimattomat sveitsiläiset lihat ja kanat sekä isoimman osan maitotuotteista ja kuivatavarasta edullisemmin kuin Sveitsin isoimmista Coop- ja Migros-markettiketjuista. Kun teimme isot ostokset näissä ketjuissa, viikon kärryllinen maksoi 200-300 frangin väliltä, eli eroa kertyy vuodessa. Taaperon kanssa shoppaillessa arvostan myös liikkeen kompaktiutta ja tehokkuutta: kierroksen pystyy hoitamaan tarvittaessa puolessa tunnissa.

Miinusta annan Lidlille siitä, että tuotevalikoima vaihtelee enemmän kuin muissa liikkeissä, joten ruokalistaa on mahdotonta suunnitella tarkasti etukäteen. Rakastan isoja Coopeja ja Migros’ita myös siksi, että ne tarjoavat mahdollisuuden piipata itse ostosten hinnat viivakoodinlukijalla, jolloin kassalla ei tarvitse enää purkaa ja pakata kaikkea uudelleen – ja halutessaan ostokset voi maksaakin itsepalvelukassalle. Supisuomalainen sielu nauttii, kun ei tarvitse edes päivää sanoa.

Starttaamme ostoskierroksemme vihannes- ja hedelmäosastolta. Lidl tarjoaa mahtavan paljon luomua, ja kauden kasvikset ovat aina tuoreita ja hyvin esillä. Eksoottisten hedelmien suhteen on välillä hankalampaa. Lapsi haaveilee kastanjoista, joita taas en itse osaa valmistaa. Koriin tarttuu sveitsiläisiä päärynöitä ja omenoita, sen sijaan kesäkurpitsat, munakoisot ja paprikat tulevat jo etelämpää.

Hintaesimerkkejä kasvisosastolta:

Reilun kaupan banaanit 1,69 fr (1,47 e) kilo

Paprika 2,79 fr (2,42 e) kilo

Avokadot 1,49 fr (1,30 e) kpl

Hedelmien ja kasvisten osuus loppulaskusta:

26,76 fr (23,30 e)

Leipähyllyn jätämme tällä kertaa väliin, sillä suosimme aamiaisena puuroa. Kurkkaan kuitenkin, että “super fresh” jyväpatonki maksaa 1,49 fr ja hiukan isommat leivät 2-3 frangin väliltä. Paistotuotteet ovat Lidlissä ihanan tuoreita, ja valikoima on loistava. Puurohiutaleet ovat edullisia, 75 senttiä pussi (0,65 e).

Lihaosasto on se paikka, missä isoimmat ruokasäästöt tapahtuvat. Suosimme paikallista, käsittelemätöntä lihaa, ja hinnasta putoaa isoihin markettiketjuihin nähden Lidlissä helposti kolmannes. Myös juustoissa ja maitotuotteissa on hienoinen ero.

Hintaesimerkkejä liha- ja maitohyllyllä:

Maito 1,19 fr / litra (1,03 e)

Naudan paistijauheliha 6,25 fr / 500 g (5,70 e)

Juustoraaste 1,99 fr / pussi (150 g) (1,70 e)

Kananmunat lattiakanalasta 3,39 fr / 10 kpl

Liha- ja maitotuotteiden osuus loppulaskusta:

97  fr  fr eli 84 e

Joulu lähestyy, Deluxe-viikot ovat täällä! Vaikka moitin valikoiman vaihtelevuutta, toisaalta rakastan erikoistuotteiden kausia. Kesällä grillimakkaroita ja -juustoja, ennen joulua ja pääsiäistä Deluxe-sarjan jälkiruokia, juustoja, leikkeleitä ja muita herkkuja. Mukaan tarttuu kinkkua salaattiin paahdettavaksi.

Vielä viimeiset tuotebongaukset kuivahyllyiltä. Spelttipastaa, chilitahnaa, ja pakasteesta marjasekoitusta. Perusvarastot kotona ovat suht hyvällä mallilla, ja loppulaskua pienentää myös se, että jätämme tällä kertaa väliin viinihyllyt, eikä siivous- tai muita yleisjuttujakaan ole juuri tarvetta täydentää.

Hintaesimerkkejä kuivahyllyiltä

Kahvikapselit 1,75 fr / 10 kpl (1,52 e) Vertailun vuoksi, Nespresson omat kapselit maksavat noin 5 frangia / 10 kpl.

Säilykeananas 85 snt (0,74 e)

Pakastemustika 3,99 fr (3,47 e)

Kuivaosaston osuus loppulaskusta

34,27 fr (29,80 e)

Loppulasku 158 frangia.

Miltä se teistä kuulostaa: meneekö ruokaan Sveitsissä paljon vai vähän?

Mitä jää ostettavaksi muualta?

Kahvikapselit tilaamme suoraan Nespressolta. Myös viinejä ja mutta erityistä tulee ostettua säännöllisesti myös muualla, joten ne eivät suoraan näy kauppalaskun hinnassa.

Kurkkaa täältä, miltä näyttävät ruokakorit

Saksassa (kori 1)

Saksassa (kori 2)

Luxembourgissa

Toisessa päässä Sveitsiä Zürichissä

Turkissa

Australiassa

Virossa

Yhdysvalloissa (kori 1) 

Yhdysvalloissa (kori 2)

Espanjassa (kori 1)

Espanjassa (kori 2)

Skotlannissa

Irlannissa

Halloween-sekoilua

Ehkä olen muuttumassa aivokapasiteetiltani ihan zombieksi, mutta tämä Halloween-hulluttelu on kautta Sveitsin-vuosieni ollut minulle melkoista sekoilua.

Siinä taisi mennä vuosi tai pari, ennen kuin edes hahmotin, että lapset tekevät täällä karkki vai kepponen -kierroksia. Ensimmäisinä vuosina en kiinnittänyt huomiota ovikelloa kilkutteleviin lapsiin, tai ehkä emme olleet kotona – uskalsikohan kukaan edes soittaa kelloa? Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä oman kerrostalon lapset ovat kuitenkin uskaltautuneet meidänkin ovemme taakse.

Ensimmäisenä vuonna emme olleet varautuneet mitenkään, ja taisimme suojautua siihen kuvitelmaan, ettei kukaan ehkä tiennyt, että olimme oikeasti kotona.

Toisena vuonna laskeskelin antavani lapsukaisille kaappiin jääneet suklaat, mutta ne mokomat loppuivat kesken. Pelastauduin hätävaravaahtokarkeilla,  joista pikkupoika supatti kavereilleen, että älä ota noita, ne menevät ihan tahmaisiksi, kun ei niissä ole paperia päällä. Duly noted.

Seuraavana vuonna varauduimme. Ostimme yksittäispakattuja suklaita sen kokoisen rasian, että laskeskelin sen riittävän naapureille ja niiden kavereillekin. Päätimme myös annostella patukoita maltillisemmin. Mutta ketään ei tullutkaan koko viikonloppuna! Ehkä ne olivat loukkaantuneet aikaisempien vuosien huonosta tarjoilusta? Söimme suklaat itse.

Kun viimeinenkin konvehti oli kuorittu, ovikello alkoi soida. Kävi ilmi, ettei pahuksen Halloween olekaan sidottu viikonpäivään, kuten olin luullut, vaan päivämäärään – joka oli vain aiemmin osunut viikonlopulle. Piileskelimme häpeissämme hiljaa oven takana ja muutimme kahden viikon kuluttua uuteen asuntoon.

Nyt kun vielä muistaisi, onko karkki vai keppos -kierros lokakuun viimeisenä vai marraskuun ensimmäisenä päivänä. Ainakin ostin niin ällöttäviä lisäainepomminamusia, ettei niitä varmasti tule syötyä itse. Säilynevät tarvittaessa ensi vuoteenkin.

Nelivuotiasko yksityiskouluun?

Kirjoittelin jo syyskuussa Meidän Perhe -lehteen juttua siitä, millaisia kipupisteitä lapsen kasvattaminen ulkomailla on herättänyt. Lukiko kukaan ruudun sillä puolella juttua?

Kerroin lehdessä, miten iso sopeutumisen paikka on ollut päivähoidon rutiineihin tottuminen, erityisesti pitkiin hoitopäiviin ja tiukkoihin aikatauluihin on ollut äidillä sopeutumista. Sivusin myös hiukan koulumaailmahuolia, jotka saivat tässä eräänä iltana aivan uuden kierteen.

Kävin lapsen päiväkodin vanhempainillassa, ja esittelyjen aikaan onnittelin jo itseäni siitä, miten hyvin olen päässyt rytmeihin ja systeemeihin sisään. Kun ryhmän uusien lasten vanhemmat kyselivät päiväuniajoista ja aamupalan sisällöstä, totesin tyytyväisenä, että hallitsen tämän jo.

Ohjelmallisen osuuden jälkeen alkava apéro, eli vapaamuotoinen keskustelu- ja viinittelyhetki kuitenkin veti jälleen kerran mietteliääksi. Juttelin muutamien vanhempien kanssa, ja lähes kaikki A) olivat huolissaan siitä, ettei päiväkoti tarjoa riittävästi haasteita lapsille ja/tai B) pohtivat, mihin yksityiskouluun lapsi kannattaisi päiväkodin jälkeen laittaa.

Ehkä olen taas sydänjuuriani myöten suomalainen, mutta kun päiväkoti joka tapauksessa päättyy jo nelivuotiaana, en ollut ajatellut, että siellä pitäisi vielä opetella sen kummempia akateemisia taitoja. Mutta kun he vain piirtelevät, pohti eräs kolmivuotiaan äiti.

Mietimme, kannattaisiko lapsi laittaa heti alusta yksityiskouluun, ettei siirtyminen sinne ole myöhemmin shokki, pohti toinen. Ja puhuimme edelleen nelivuotiaista, maassa, jossa julkinen koulukin on varsin hyvä.

Voihan olla, että mieleni ehtii muuttua siinä vaiheessa, kun kaikki lapsen kaverit pakenevat yksityiskouluihin ja oma toisen polven maahanmuuttajani suuntaa muiden kaltaistensa kanssa lähikouluun. Nyt olen silti vakaasti sitä mieltä, että kun viimeinen tähtitieteellinen tarhalasku on tämän talouden pankkitililtä maksettu, pidämme juhlat ihan sen kunniaksi, että koulu on ilmainen.

Kaksi keskustelua lastenhoidosta

– Mistä te muut löydätte lastenvahteja? kysyi tuttavani viinilasillisen ääressä.

– Isovanhemmat silloin, kun he käyvät kylässä.

– Isovanhemmat meilläkin, silloin harvoin kun ketään pyydetään.

– Me ei käytetä ketään, yksi tunnustaa.

Toisenlainen keskustelu käytiin seuraavan viikon sunnuntaibrunssilla.

– Vanhempani ovat mielellään lapsenvahtina meillä käydessään, mutta ei se riitä. Koulutan juuri uutta lapsenvahtia, jota kaverini suositteli.

– Kerran löysin äkkitilanteessa myös nettisivulta hyvän paikkaajan, kun toinen perui viime tipassa.

– Punainen risti välittää lapsenvahteja, jotka he myös kouluttavat, vinkkasi eräs.

Toinen tiesi kotitalouskoulusta, joka antaa opiskelijoitaan harjoitteluun koteihin, auttamaan siivouksessa, ruoanlaitossa ja lastenhoidossa.

Mikä ero keskusteluissa oli? Keskustelijoiden kansalaisuus.

Ensimmäinen keskustelu käytiin suomalaisäitien voimin, toinen taas paikallisten kanssa. Pelkkä turvaverkkojen kaukaisuus ei selitä eroja, sillä paikalliset tai lähempää Euroopasta muuttaneet saattavat olla Sveitsissä aivan yhtä turvaverkottomia kuin me matkojen takaa pohjoisesta saapuneet. Sen sijaan heidän asenteensa lasten uskomiseen vieraalle lapsenvahdille tuntuu olevan aivan erilainen: Kyllähän lapsia muutkin osaavat hoitaa, eikä välttämättä tarvitse olla edes sukua.

Onko ero siinä, että lyhyet perhevapaat pakottavat monet vanhemmat höllentämään otettaan jo aikaisin ja uskomaan neli- tai kuusikuiset pienokaiset päiviksi vieraiden hoiviin? Varmasti, mutta muutenkin yleinen suhtautuminen äidin ja pienen lapsen symbioosiin tuntuu olevan huonommassa huudossa kuin Suomessa.

Sen voi nähdä niinkin, että vaikka on äiti, ei tarvitse olla pelkästään eikä ehkä edes ensisijaisesti äiti. Saa olla myös ystävä, puoliso, työntekijä. (Hyvälle) Äitiydelle kasautuu paljon vähemmän paineita.

Työelämäpostauksen kirjoittamisen jälkeen aloin pohtia myös sitä, että vaikka työpäivät ovat pitkiä, se ei välttämättä tarkoitakaan suoraan sitä, että perheen ja työn yhdistäminen olisi hankalampaa. Se kertoo myös siitä, että työn ja kodin lisäksi päivään saa ottaa muutakin aikaa: syödä kunnon lounaan ja juoda kahvit päälle, eikä ole sen huonompi ihminen, vaikka olisi kotona vasta juuri ennen lastensa nukkumaanmenoaikaa.

Olen mukautunut paikalliseen puistopukeutumiskulttuuriin. Ei kurahousuja tai kumisaappaita, ja kuka niistä käsineistäkään aina jaksaa taistella?

Kaksikielisestä kasvatuksesta

Kasvatamme kaksikielistä lasta, vaikka sekä minun että mieheni äidinkieli on suomi. Lapsi oppii paikalliskielen ranskan päiväkodissa, jopa paljon paremmin kuin olin tajunnutkaan.

Tyttö aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, ja nyt kaksivuotispäivän kynnyksellä hän hallitsee enemmän ranskalaisia sanoja ja lauseita kuin suomalaisia. Olen moneen kertaan miettinyt, että onneksi osaan ranskaa, koska enhän ymmärtäisi hänen höpöttelyään muuten ollenkaan. Päiväkodin sanasto tulee tietysti usein ranskaksi, ja hänen suosikkikirjoissaan on sekä suomen-, ranskan- että englanninkielisiä.

Vastaan kuitenkin ranskankieliseenkin höpöttelyyn aina suomeksi ja yritän muistaa sanoittaa tytön höpinöitä suomeksi hänelle itselleenkin, mutta saatan vastailla ranskaksikin, jos kyse on vaikka päiväkodin touhuista tai muusta ranskankielisestä asiayhteydestä. Joskus unohdan suomentaa: jos olemme vaikka lastenlääkärin vastaanotolla, saatan puhua tytöllekin ranskaa, sillä tuntuu raskaalta kääntää kaikki moneen kertaan joka suuntaan.

Saimme nauttia viime viikonloppuna mummin ja papan vierailusta, ja lapsenkin suomen kieli hypähti taas aimo annoksen eteenpäin. Kuuntelin kauempaa, kun sanapari “mitä kuuluu?” löysi tiensä suomenkielisessäkin muodossa hänen sanavarastoonsa. Ja voi sitä aksenttia! Lapseni kuulosti aivan turkkilaiselta kepab-yrittäjältä vuoden suomenopintojen jälkeen.

Kaksikielisyys suomi ranska

En ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Olin vain kuitannut, että hän puhuu hassusti, koska hän on alle kaksivuotias. Vasta nyt oivalsin, että lapseni puhuu omaa äidinkieltäni aksentilla.

Kaksikielistä lasta kasvattavat, jakakaa neuvonne! Miten virkistää suomen kielen kehitystä? Mitkä ovat parhaat Youtube-ohjelmat, ja mikä Yle Areenan sisällöstä kantaa ulkomaille saakka?

Kylmin talvi kuuteen vuoteen


Hrrrr! Jäätävän kylmät terveiset täältä Siperian tuulten armoilta Keski-Euroopasta. Näin kylmää talvea en tästä maailmankolkasta muistakaan – paitsi ensimmäisen Sveitsin-talveni.

Kun saavuin tänne Genevejärven kainaloon kuusi vuotta sitten tammikuun lopulla, ajattelin ottaneeni oikotien kevääseen, jonka lupailtiin alkavan jo helmikuussa. Todellisuudessa laskeuduin Sveitsin kylmimpään talveen, oliko se nyt 50 vai 100 vuoteen.

Oli niin kylmä, että ihmiset vaihtoivat bussipysäkillä kokemuksiaan parhaista pitkistä kalsareista ja jakoivat vinkkejä siitä, missä kaupoissa niitä vielä oli jäljellä. Busseihin ei saanut astua etuovista, koska kuljettajaparka olisi jäätynyt istuvilleen, jos ovia olisi jatkuvasti availtu ja suljettu.

Itse hiippailin paikasta toiseen mekossa ja sukkiksissa, sillä olin päättänyt muuton myötä luopua pitkistä housuista. En myöskään ollut vielä sisäistänyt sitä asiaa, että vaikka (ja koska) ulkolämpötilat harvoin putoavat miinukselle, ei eristykseen tai sisätilojen lämmitykseen aina satsata yhtä kovasti kuin Pohjolassa. Suomessa palelin ulkona, Sveitsissä sisällä.

Eräänä päivänä sukkikset vielä yhtenä päivänä repesivät kesken kielikurssin, eikä varaparia tietenkään ollut mukana. Sinä päivänä seikkailin kotiin skandinaavisen sisun voimin paljain säärin.

Sittemmin on koettu myös vuosisadan sateisin kevät  ja lumisin talvi, ja nyt on uudelleen kylmimmän talven vuoro. Tänään mittari näytti miinus seiskaa, ja vaikka sen ei pitäisi pohjoisen tyttöä hämmentää, yhdessä myrskytuulen kanssa miinusasteet saivat katumaan kotoa poistumista.

Viimeksi myrskytuuli ja pakkanen muuttivat järvenrannat mahtaviksi jääpatsaiksi ja jalkakäytävät luistinradoiksi, kuten näistä vanhoista kuvista näkyy. Järvikin meni ja jäätyi, mikä pysäytti järven yli kulkevan työmatkaliikenteen päiviksi. Mitenköhän käy tällä kertaa?