Category: Arki & Perhe-elämä

Rokotepakko – Voisiko se toimia?

Kun tyttäreni pari vuotta sitten oli vauva, suunnittelimme kesälomamatkaa Suomeen ja myös vanhempieni luo, kotiseudulleni Pohjanmaalle. Jo silloin alueen huono rokotuskattavuus oli tiedossa ja muistan pohtineeni, minne uskallan siellä mennä vauvan kanssa, jonka rokotusohjelma oli luonnollisesti vielä kovin kesken.

Olin silloin syvällä äitihormoneissa, myönnän, mutta viimeaikaisten uutisten valossa pelkoni ei lopulta ollutkaan niin hormonivetoinen ja turha kuin sen voisi ensiajatuksen perusteella tuomita. Pohjanmaalla on paljastunut alle kouluikäisen lapsen tuhkarokkotapaus, ja ennen sairauden puhkeamista lapsi on ehtinyt altistaa kenties sadat muutkin sairaudelle.

Suomalaisessa rokotekeskustelussa vellovat tällä hetkellä ajatukset erilaisista rokotepakoista, joihin Italia ja Ranska tänä vuonna ovat jo ryhtyneet. Näissä maissa rokottaminen on liitetty koulunkäyntiin: jos julkiseen kouluun haluaa, on lapsi rokotettava. Suomessa rokottamisen liittäminen koulunkäyntiin tuskin toimisi yhtä hyvin, sillä koulu alkaa siellä myöhään, verrattuna Ranskan kolmen vuoden aloitusikään.

Sveitsissäkin ajatus rokotepakosta on ilmassa, ja keskuteluissa on vilahdellut Suomessakin tuttu ajatus rokotteiden liittämisestä lapsilisiin. Idea pakotteesta ei ole uusi: muutamassa kantonissa on ollut voimassa kurkkumätärokotuspakko. Esimerkiksi Genevessä pakko poistettiin vasta kaksi vuotta sitten, ja pakollinen kurkkumätärokotus on ollut aikaisemmin myös kotikantonissani Vaud’ssa ja saksan- ja ranskankielisten alueiden rajalla Fribourgissa.

Kovin jyrkästä pakosta ei ole kyse, sillä rokottamatta jättämisestä on päässyt kuin esittämällä lääkärintodistuksen tai perustelemalla valintansa kirjallisesti – keinot vaihtelevat hiukan kantonista toiseen, kuten niin monet asiat tässä monimuotoisessa liittovaltiossa. Kantoneilla on kuitenkin mahdollisuus asettaa tällainen pakko voimaan epidemian uhatessa, ja myös liittovaltio voi määrätä kantonit pakotteeseen.

Käytännössä rokottamista suositellaan voimakkaasti esimerkiksi lastenlääkärien vastaanotolla ja päiväkotien ohjeistuksissa. Oman lapseni julkisessa päiväkodissa rokottamiseen ei velvoiteta, mutta päiväkoti voi evätä rokottamattomilta lapsilta pääsyn päiväkotiin epidemiatilanteessa.

Eikä Sveitsikään mikään puhdas pulmunen ole, mitä rokotekattavuuteen vaikkapa tuhkarokon osalta tulee. Koko maan rokotekattavuus on vain 83-87 %, hiukan lähteestä riippuen. Aktiivisimpia rokottajia ovat geneveläiset: Geneve on ainoa kantoni, joka pääsee yli 95 % kattavuuteen, kun tarkastellaan 2-vuotiaita lapsia.

Ranskankielisessä Sveitsissä tilanne oli kaikkiaan hyvä ja 90-94 % lapsista oli saanut rokoteohjelman mukaiset 2 rokoteannosta. Suurimmassa osassa maata tilanne on kohtalainen: 80-89 % lapsista on rokotettu. Alle 80 % kattavuuden alueitakin kuitenkin löytyy esimerkiksi Bernin kantonista Keski-Sveitsissä ja Graudundenista idässä. Huonoin tilanne on Appenzellissä, jossa vain puolet lapsista on rokotettu.

Osaltaan luvun alhaisuutta selittää myös se, että tutkimuksissa on tarkasteltu 2-vuotiaita lapsia – toinen rokoteannos pitäisi ottaa rokotussuunnitelman mukaan 2-vuotistarkastuksen yhteydessä. Osa lapsista rokotetaan vasta myöhemmin, ja esimerkiksi 8-vuotiaiden rokotuskattavuus on maassa jo paljon parempi, yli 90 %. Tilanne on myös kohentunut selkeästi kymmenen vuoden takaa, joten hyvään suuntaan ollaan täälläkin menossa.

Sveitsiläiset ovat niin kiintyneitä yksilönvapauteensa, että yleiseen pakkoon suhtaudutaan kielteisesti. Ajatus pakosta sotii yksilönvapautta ja mielipiteenvapautta vastaan, ja ymmärrän vastarinnan. Lähtökohtaisesti olen itsekin sitä mieltä, että hyvään rokotekattavuuteen pitäisi päästä tiedottamalla, ei pakottamalla. Silti: miten pitkälle tilanteen voi päästää? Täytyykö Pohjanmaan kaltaisten yksittäisten tartuntojen päästä riehaantumaan epidemiaksi, ennen kuin tiedotus ja valistus alkavat purra?

Onko ruoka Sveitsissä kallista?

Sveitsissähän kaikki on valtavan kallista – vai onko? Lähdin muiden ulkosuomalaisbloggareiden mukaan valottamaan ruokakorin hintaa, ja kyllähän kärrylliselle ruokaa täällä hintaa kertyy: viikko-ostostemme hinta kipusi tällä kertaa 158 frangiin eli noin 138 euroon. Se on vähän keskimääräistä viikkoa halvempi, sillä mies viettää leijonanosan viikosta työmatkalla. Yleensä normaalit viikko-ostoksemme maksavat siinä 200 frangin eli noin 170 euron kieppeillä.

Perheemme on kolmehenkinen, ja shoppaamme arkiruoat yleensä kerran viikossa koko perheen voimin naapurikaupungin Lidlissä. Asuinalueemme on upouusi, eikä kävelymatkan päässä ole kuin yksi keskikokoinen ruokakauppa. Muutenkin kolmen hengen viikkoruokien raahaaminen käsipelillä tuntuisi ajanhaaskaukselta, joten hoidamme ruokaostokset yleensä kerralla kuntoon ja täydennämme tarvittaessa viikon varrella. Arkiruoista riittää toisinaan minulle tai miehelle lounaaksi, ja välillä taas haemme lounasruokamme kumpikin tahollamme.

Suosimme Lidliä hyvän hinta-laatusuhteen vuoksi: sieltä saa kauden kasvikset, marinoimattomat sveitsiläiset lihat ja kanat sekä isoimman osan maitotuotteista ja kuivatavarasta edullisemmin kuin Sveitsin isoimmista Coop- ja Migros-markettiketjuista. Kun teimme isot ostokset näissä ketjuissa, viikon kärryllinen maksoi 200-300 frangin väliltä, eli eroa kertyy vuodessa. Taaperon kanssa shoppaillessa arvostan myös liikkeen kompaktiutta ja tehokkuutta: kierroksen pystyy hoitamaan tarvittaessa puolessa tunnissa.

Miinusta annan Lidlille siitä, että tuotevalikoima vaihtelee enemmän kuin muissa liikkeissä, joten ruokalistaa on mahdotonta suunnitella tarkasti etukäteen. Rakastan isoja Coopeja ja Migros’ita myös siksi, että ne tarjoavat mahdollisuuden piipata itse ostosten hinnat viivakoodinlukijalla, jolloin kassalla ei tarvitse enää purkaa ja pakata kaikkea uudelleen – ja halutessaan ostokset voi maksaakin itsepalvelukassalle. Supisuomalainen sielu nauttii, kun ei tarvitse edes päivää sanoa.

Starttaamme ostoskierroksemme vihannes- ja hedelmäosastolta. Lidl tarjoaa mahtavan paljon luomua, ja kauden kasvikset ovat aina tuoreita ja hyvin esillä. Eksoottisten hedelmien suhteen on välillä hankalampaa. Lapsi haaveilee kastanjoista, joita taas en itse osaa valmistaa. Koriin tarttuu sveitsiläisiä päärynöitä ja omenoita, sen sijaan kesäkurpitsat, munakoisot ja paprikat tulevat jo etelämpää.

Hintaesimerkkejä kasvisosastolta:

Reilun kaupan banaanit 1,69 fr (1,47 e) kilo

Paprika 2,79 fr (2,42 e) kilo

Avokadot 1,49 fr (1,30 e) kpl

Hedelmien ja kasvisten osuus loppulaskusta:

26,76 fr (23,30 e)

Leipähyllyn jätämme tällä kertaa väliin, sillä suosimme aamiaisena puuroa. Kurkkaan kuitenkin, että “super fresh” jyväpatonki maksaa 1,49 fr ja hiukan isommat leivät 2-3 frangin väliltä. Paistotuotteet ovat Lidlissä ihanan tuoreita, ja valikoima on loistava. Puurohiutaleet ovat edullisia, 75 senttiä pussi (0,65 e).

Lihaosasto on se paikka, missä isoimmat ruokasäästöt tapahtuvat. Suosimme paikallista, käsittelemätöntä lihaa, ja hinnasta putoaa isoihin markettiketjuihin nähden Lidlissä helposti kolmannes. Myös juustoissa ja maitotuotteissa on hienoinen ero.

Hintaesimerkkejä liha- ja maitohyllyllä:

Maito 1,19 fr / litra (1,03 e)

Naudan paistijauheliha 6,25 fr / 500 g (5,70 e)

Juustoraaste 1,99 fr / pussi (150 g) (1,70 e)

Kananmunat lattiakanalasta 3,39 fr / 10 kpl

Liha- ja maitotuotteiden osuus loppulaskusta:

97  fr  fr eli 84 e

Joulu lähestyy, Deluxe-viikot ovat täällä! Vaikka moitin valikoiman vaihtelevuutta, toisaalta rakastan erikoistuotteiden kausia. Kesällä grillimakkaroita ja -juustoja, ennen joulua ja pääsiäistä Deluxe-sarjan jälkiruokia, juustoja, leikkeleitä ja muita herkkuja. Mukaan tarttuu kinkkua salaattiin paahdettavaksi.

Vielä viimeiset tuotebongaukset kuivahyllyiltä. Spelttipastaa, chilitahnaa, ja pakasteesta marjasekoitusta. Perusvarastot kotona ovat suht hyvällä mallilla, ja loppulaskua pienentää myös se, että jätämme tällä kertaa väliin viinihyllyt, eikä siivous- tai muita yleisjuttujakaan ole juuri tarvetta täydentää.

Hintaesimerkkejä kuivahyllyiltä

Kahvikapselit 1,75 fr / 10 kpl (1,52 e) Vertailun vuoksi, Nespresson omat kapselit maksavat noin 5 frangia / 10 kpl.

Säilykeananas 85 snt (0,74 e)

Pakastemustika 3,99 fr (3,47 e)

Kuivaosaston osuus loppulaskusta

34,27 fr (29,80 e)

Loppulasku 158 frangia.

Miltä se teistä kuulostaa: meneekö ruokaan Sveitsissä paljon vai vähän?

Mitä jää ostettavaksi muualta?

Kahvikapselit tilaamme suoraan Nespressolta. Myös viinejä ja mutta erityistä tulee ostettua säännöllisesti myös muualla, joten ne eivät suoraan näy kauppalaskun hinnassa.

Kurkkaa täältä, miltä näyttävät ruokakorit

Saksassa (kori 1)

Saksassa (kori 2)

Luxembourgissa

Toisessa päässä Sveitsiä Zürichissä

Turkissa

Australiassa

Virossa

Yhdysvalloissa (kori 1) 

Yhdysvalloissa (kori 2)

Espanjassa (kori 1)

Espanjassa (kori 2)

Skotlannissa

Irlannissa

Halloween-sekoilua

Ehkä olen muuttumassa aivokapasiteetiltani ihan zombieksi, mutta tämä Halloween-hulluttelu on kautta Sveitsin-vuosieni ollut minulle melkoista sekoilua.

Siinä taisi mennä vuosi tai pari, ennen kuin edes hahmotin, että lapset tekevät täällä karkki vai kepponen -kierroksia. Ensimmäisinä vuosina en kiinnittänyt huomiota ovikelloa kilkutteleviin lapsiin, tai ehkä emme olleet kotona – uskalsikohan kukaan edes soittaa kelloa? Raskauden ja oman lapsen syntymän myötä oman kerrostalon lapset ovat kuitenkin uskaltautuneet meidänkin ovemme taakse.

Ensimmäisenä vuonna emme olleet varautuneet mitenkään, ja taisimme suojautua siihen kuvitelmaan, ettei kukaan ehkä tiennyt, että olimme oikeasti kotona.

Toisena vuonna laskeskelin antavani lapsukaisille kaappiin jääneet suklaat, mutta ne mokomat loppuivat kesken. Pelastauduin hätävaravaahtokarkeilla,  joista pikkupoika supatti kavereilleen, että älä ota noita, ne menevät ihan tahmaisiksi, kun ei niissä ole paperia päällä. Duly noted.

Seuraavana vuonna varauduimme. Ostimme yksittäispakattuja suklaita sen kokoisen rasian, että laskeskelin sen riittävän naapureille ja niiden kavereillekin. Päätimme myös annostella patukoita maltillisemmin. Mutta ketään ei tullutkaan koko viikonloppuna! Ehkä ne olivat loukkaantuneet aikaisempien vuosien huonosta tarjoilusta? Söimme suklaat itse.

Kun viimeinenkin konvehti oli kuorittu, ovikello alkoi soida. Kävi ilmi, ettei pahuksen Halloween olekaan sidottu viikonpäivään, kuten olin luullut, vaan päivämäärään – joka oli vain aiemmin osunut viikonlopulle. Piileskelimme häpeissämme hiljaa oven takana ja muutimme kahden viikon kuluttua uuteen asuntoon.

Nyt kun vielä muistaisi, onko karkki vai keppos -kierros lokakuun viimeisenä vai marraskuun ensimmäisenä päivänä. Ainakin ostin niin ällöttäviä lisäainepomminamusia, ettei niitä varmasti tule syötyä itse. Säilynevät tarvittaessa ensi vuoteenkin.

Nelivuotiasko yksityiskouluun?

Kirjoittelin jo syyskuussa Meidän Perhe -lehteen juttua siitä, millaisia kipupisteitä lapsen kasvattaminen ulkomailla on herättänyt. Lukiko kukaan ruudun sillä puolella juttua?

Kerroin lehdessä, miten iso sopeutumisen paikka on ollut päivähoidon rutiineihin tottuminen, erityisesti pitkiin hoitopäiviin ja tiukkoihin aikatauluihin on ollut äidillä sopeutumista. Sivusin myös hiukan koulumaailmahuolia, jotka saivat tässä eräänä iltana aivan uuden kierteen.

Kävin lapsen päiväkodin vanhempainillassa, ja esittelyjen aikaan onnittelin jo itseäni siitä, miten hyvin olen päässyt rytmeihin ja systeemeihin sisään. Kun ryhmän uusien lasten vanhemmat kyselivät päiväuniajoista ja aamupalan sisällöstä, totesin tyytyväisenä, että hallitsen tämän jo.

Ohjelmallisen osuuden jälkeen alkava apéro, eli vapaamuotoinen keskustelu- ja viinittelyhetki kuitenkin veti jälleen kerran mietteliääksi. Juttelin muutamien vanhempien kanssa, ja lähes kaikki A) olivat huolissaan siitä, ettei päiväkoti tarjoa riittävästi haasteita lapsille ja/tai B) pohtivat, mihin yksityiskouluun lapsi kannattaisi päiväkodin jälkeen laittaa.

Ehkä olen taas sydänjuuriani myöten suomalainen, mutta kun päiväkoti joka tapauksessa päättyy jo nelivuotiaana, en ollut ajatellut, että siellä pitäisi vielä opetella sen kummempia akateemisia taitoja. Mutta kun he vain piirtelevät, pohti eräs kolmivuotiaan äiti.

Mietimme, kannattaisiko lapsi laittaa heti alusta yksityiskouluun, ettei siirtyminen sinne ole myöhemmin shokki, pohti toinen. Ja puhuimme edelleen nelivuotiaista, maassa, jossa julkinen koulukin on varsin hyvä.

Voihan olla, että mieleni ehtii muuttua siinä vaiheessa, kun kaikki lapsen kaverit pakenevat yksityiskouluihin ja oma toisen polven maahanmuuttajani suuntaa muiden kaltaistensa kanssa lähikouluun. Nyt olen silti vakaasti sitä mieltä, että kun viimeinen tähtitieteellinen tarhalasku on tämän talouden pankkitililtä maksettu, pidämme juhlat ihan sen kunniaksi, että koulu on ilmainen.

Kaksi keskustelua lastenhoidosta

– Mistä te muut löydätte lastenvahteja? kysyi tuttavani viinilasillisen ääressä.

– Isovanhemmat silloin, kun he käyvät kylässä.

– Isovanhemmat meilläkin, silloin harvoin kun ketään pyydetään.

– Me ei käytetä ketään, yksi tunnustaa.

Toisenlainen keskustelu käytiin seuraavan viikon sunnuntaibrunssilla.

– Vanhempani ovat mielellään lapsenvahtina meillä käydessään, mutta ei se riitä. Koulutan juuri uutta lapsenvahtia, jota kaverini suositteli.

– Kerran löysin äkkitilanteessa myös nettisivulta hyvän paikkaajan, kun toinen perui viime tipassa.

– Punainen risti välittää lapsenvahteja, jotka he myös kouluttavat, vinkkasi eräs.

Toinen tiesi kotitalouskoulusta, joka antaa opiskelijoitaan harjoitteluun koteihin, auttamaan siivouksessa, ruoanlaitossa ja lastenhoidossa.

Mikä ero keskusteluissa oli? Keskustelijoiden kansalaisuus.

Ensimmäinen keskustelu käytiin suomalaisäitien voimin, toinen taas paikallisten kanssa. Pelkkä turvaverkkojen kaukaisuus ei selitä eroja, sillä paikalliset tai lähempää Euroopasta muuttaneet saattavat olla Sveitsissä aivan yhtä turvaverkottomia kuin me matkojen takaa pohjoisesta saapuneet. Sen sijaan heidän asenteensa lasten uskomiseen vieraalle lapsenvahdille tuntuu olevan aivan erilainen: Kyllähän lapsia muutkin osaavat hoitaa, eikä välttämättä tarvitse olla edes sukua.

Onko ero siinä, että lyhyet perhevapaat pakottavat monet vanhemmat höllentämään otettaan jo aikaisin ja uskomaan neli- tai kuusikuiset pienokaiset päiviksi vieraiden hoiviin? Varmasti, mutta muutenkin yleinen suhtautuminen äidin ja pienen lapsen symbioosiin tuntuu olevan huonommassa huudossa kuin Suomessa.

Sen voi nähdä niinkin, että vaikka on äiti, ei tarvitse olla pelkästään eikä ehkä edes ensisijaisesti äiti. Saa olla myös ystävä, puoliso, työntekijä. (Hyvälle) Äitiydelle kasautuu paljon vähemmän paineita.

Työelämäpostauksen kirjoittamisen jälkeen aloin pohtia myös sitä, että vaikka työpäivät ovat pitkiä, se ei välttämättä tarkoitakaan suoraan sitä, että perheen ja työn yhdistäminen olisi hankalampaa. Se kertoo myös siitä, että työn ja kodin lisäksi päivään saa ottaa muutakin aikaa: syödä kunnon lounaan ja juoda kahvit päälle, eikä ole sen huonompi ihminen, vaikka olisi kotona vasta juuri ennen lastensa nukkumaanmenoaikaa.

Olen mukautunut paikalliseen puistopukeutumiskulttuuriin. Ei kurahousuja tai kumisaappaita, ja kuka niistä käsineistäkään aina jaksaa taistella?

Kaksikielisestä kasvatuksesta

Kasvatamme kaksikielistä lasta, vaikka sekä minun että mieheni äidinkieli on suomi. Lapsi oppii paikalliskielen ranskan päiväkodissa, jopa paljon paremmin kuin olin tajunnutkaan.

Tyttö aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, ja nyt kaksivuotispäivän kynnyksellä hän hallitsee enemmän ranskalaisia sanoja ja lauseita kuin suomalaisia. Olen moneen kertaan miettinyt, että onneksi osaan ranskaa, koska enhän ymmärtäisi hänen höpöttelyään muuten ollenkaan. Päiväkodin sanasto tulee tietysti usein ranskaksi, ja hänen suosikkikirjoissaan on sekä suomen-, ranskan- että englanninkielisiä.

Vastaan kuitenkin ranskankieliseenkin höpöttelyyn aina suomeksi ja yritän muistaa sanoittaa tytön höpinöitä suomeksi hänelle itselleenkin, mutta saatan vastailla ranskaksikin, jos kyse on vaikka päiväkodin touhuista tai muusta ranskankielisestä asiayhteydestä. Joskus unohdan suomentaa: jos olemme vaikka lastenlääkärin vastaanotolla, saatan puhua tytöllekin ranskaa, sillä tuntuu raskaalta kääntää kaikki moneen kertaan joka suuntaan.

Saimme nauttia viime viikonloppuna mummin ja papan vierailusta, ja lapsenkin suomen kieli hypähti taas aimo annoksen eteenpäin. Kuuntelin kauempaa, kun sanapari “mitä kuuluu?” löysi tiensä suomenkielisessäkin muodossa hänen sanavarastoonsa. Ja voi sitä aksenttia! Lapseni kuulosti aivan turkkilaiselta kepab-yrittäjältä vuoden suomenopintojen jälkeen.

Kaksikielisyys suomi ranska

En ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Olin vain kuitannut, että hän puhuu hassusti, koska hän on alle kaksivuotias. Vasta nyt oivalsin, että lapseni puhuu omaa äidinkieltäni aksentilla.

Kaksikielistä lasta kasvattavat, jakakaa neuvonne! Miten virkistää suomen kielen kehitystä? Mitkä ovat parhaat Youtube-ohjelmat, ja mikä Yle Areenan sisällöstä kantaa ulkomaille saakka?

Kylmin talvi kuuteen vuoteen


Hrrrr! Jäätävän kylmät terveiset täältä Siperian tuulten armoilta Keski-Euroopasta. Näin kylmää talvea en tästä maailmankolkasta muistakaan – paitsi ensimmäisen Sveitsin-talveni.

Kun saavuin tänne Genevejärven kainaloon kuusi vuotta sitten tammikuun lopulla, ajattelin ottaneeni oikotien kevääseen, jonka lupailtiin alkavan jo helmikuussa. Todellisuudessa laskeuduin Sveitsin kylmimpään talveen, oliko se nyt 50 vai 100 vuoteen.

Oli niin kylmä, että ihmiset vaihtoivat bussipysäkillä kokemuksiaan parhaista pitkistä kalsareista ja jakoivat vinkkejä siitä, missä kaupoissa niitä vielä oli jäljellä. Busseihin ei saanut astua etuovista, koska kuljettajaparka olisi jäätynyt istuvilleen, jos ovia olisi jatkuvasti availtu ja suljettu.

Itse hiippailin paikasta toiseen mekossa ja sukkiksissa, sillä olin päättänyt muuton myötä luopua pitkistä housuista. En myöskään ollut vielä sisäistänyt sitä asiaa, että vaikka (ja koska) ulkolämpötilat harvoin putoavat miinukselle, ei eristykseen tai sisätilojen lämmitykseen aina satsata yhtä kovasti kuin Pohjolassa. Suomessa palelin ulkona, Sveitsissä sisällä.

Eräänä päivänä sukkikset vielä yhtenä päivänä repesivät kesken kielikurssin, eikä varaparia tietenkään ollut mukana. Sinä päivänä seikkailin kotiin skandinaavisen sisun voimin paljain säärin.

Sittemmin on koettu myös vuosisadan sateisin kevät  ja lumisin talvi, ja nyt on uudelleen kylmimmän talven vuoro. Tänään mittari näytti miinus seiskaa, ja vaikka sen ei pitäisi pohjoisen tyttöä hämmentää, yhdessä myrskytuulen kanssa miinusasteet saivat katumaan kotoa poistumista.

Viimeksi myrskytuuli ja pakkanen muuttivat järvenrannat mahtaviksi jääpatsaiksi ja jalkakäytävät luistinradoiksi, kuten näistä vanhoista kuvista näkyy. Järvikin meni ja jäätyi, mikä pysäytti järven yli kulkevan työmatkaliikenteen päiviksi. Mitenköhän käy tällä kertaa?

Tähtitieteellinen päiväkotilasku

Taisin jättää melkoisen cliffhangerin ilmaan pari viikkoa sitten, kun ilkeästi vain mainitsin, että sveitsiläiseen päivähoitojärjestelmään on palattava vielä omassa postauksessaan. Aihe tuli mieleen, kun kuukausittainen päiväkotilasku taas kolahti sähköpostiin.

Sähköpostiin kolahtaminen on täkäläisessä byrokratiassa uutuus: meidän päiväkotimme luopui paperilaskuista tämän vuoden alussa. En myöskään ollut itse tuota kolahdusta todistamassa, sillä päiväkodissa osataan suosiolla osoittaa laskut isälle. Itse olen tietysti vastaanottajana kaikissa muissa kirjelmissä, joissa esitellään päiväkodin aikatauluja ja listataan säännöt ja mukana kuljetettavat tavarat.

Kun aikoinaan teimme hakemuksen päiväkotipaikasta, laitoimme miehen yhteystiedot hakijan paikalle ja oman numeroni lisätietoihin hakemuksen viimeiselle sivulle, kohtaan “toisen vanhemman yhteystiedot”. Olin raskaana ja ajattelin, että päiväkotihakemuksen hoitaminen on sopivaa tasoitusta työnjaossa, ja tunnustan, teki myös mieli vähän vinoilla konservatiiviselle asuinmaallemme. Hakemuksen käsittelijä ei kuitenkaan ollut näin helposti harhautettavissa: kun hänelle tuli vastaan hakemukseen liittyvä kysymys, hän penkoi numeroni hakemuksen syövereistä ja soitti suoraan minulle. Mitäs miehet nyt päivähoitotarpeesta tietäisivät?

Niin, olin tosiaan raskaana, kun dokumentti alkujaan laadittiin. Virallisesti hakemuksen saa jättää puoli vuotta ennen laskettua aikaa, siis kriittisen ensimmäisen raskauskolmanneksen tultua täyteen. Emme olleet ihan niin aikaisia lintuja, vaan jätimme hakemuksen jossain kuudennen raskauskuukauden paikkeilla, siis noin kolme kuukautta ennen syntymää. Tyttäremme aloitti päiväkodissa ollessaan puolitoistavuotias. Reiluuden vuoksi on kyllä lisättävä, että saimme tietää odottavasta paikasta jo hänen ollessaan yksivuotias.

Paikat ovat siis tiukalla. Pienille vauvoille paikan saaminen on hankalinta, sillä paikkoja vauvaryhmissä on vähän, ja ne annetaan ensisijaisesti perheille, joilla on jo isompi lapsi samassa päiväkodissa. Esikoisvauvan vanhemmat voivat joko kääntyä yksityisen päiväkodin puoleen, yrittää saada paikan perhepäivähoitajalta, palkata kotiin lastenhoitajan tai jäädä itse kotiin.

Yksityispäiväkodeissa paikkoja löytyy helpommin, ja ne ovatkin hiukan kalliimpia kuin kunnalliset. Ne eivät myöskään ole aivan yhtä arvostettuja: monet vanhemmat pitävät kunnan ylläpitämiä päiväkoteja laadukkaimpina. Tähän en osaa itse ottaa kantaa: olen tyytyväinen kunnalliseen päiväkotiimme, ja moni kaverini on tyytyväinen omaan yksityiseen päiväkotiinsa. Monet kunnat myös ostavat tietyn määrän paikkoja yksityisistä päiväkodeista, joten hoitoratkaisu saattaa olla täsmälleen sama – vain eri hinnalla.

Eikä kunnallinenkaan hintalappu ole halpa. Se vaihtelee suuresti kantonista ja kunnastakin toiseen, samoin kuin se, millä tuloilla päiväkotilaskusta saa alennusta. Me maksamme täyspäiväisestä hoitopaikasta euroiksi muutettuna hiukan yli 2000 kuussa. Sillä saisi ostettua kerran vuodessa jo pienen henkilöauton, ja koko kolmen vuoden päiväkotiuran hinta riittäisi yksiöön Tampereella.

Tässä yksi syy siihen, miksi kotiin jääminen voi olla naiselle paras taloudellinen ratkaisu lapsensaannin jälkeen. Sisaralennukset toisaalta ovat mittavat: meidänkin päiväkodissamme toisen lapsen saisi täyspäivähoitoon vain parin satasen lisähintalapulla.

Maassa maan tavalla, mutta kyllä suomalaisten päivähoitomaksujen korottamiskeskustelu silti aina hiukan hymyilyttää. Ehkä Suomessa pitäisikin tehdä niin kuin kaveriperheen isä ehdotti: laittaa laskuun ensin hoidon todellinen hintalappu ja perään tieto “näin paljon te maksatte”.

Toinen puoli todellisuudessa on, että juuri kukaan ei täällä valita päiväkodistaan. Onko laatu oikeasti niin korkeaa, vai onko kyseessä itsehuijauksen ilmentymä: kun maksaa jostakin noin paljon, ei halua ottaa edes harkintaan, että voisi maksaa huonosta laadusta?

Lapsemme päiväkotiryhmässä järjestettiin syksyllä ryhmän avajaistilaisuus, joka huipentui ilmapallojen lentoonpäästämiseen. Kuvia katsoessani en voi olla ajattelematta, että sinne ne rahat lentävät taivaan tuuliin…

Liian hyvää terveydenhuoltoa

Rakastan sveitsiläistä sairausvakuutustani. Kun kävin ensimmäisen kerran sen turvin lääkärissä ja apteekissa, tunsin kuuluvani tähän maahan syvemmin kuin koskaan aiemmin. Sainhan marssia lääkärikeskuksesta ja apteekistakin ulos maksamatta rappeniakaan – vakuutusyhtiöni hoitaisi kaiken ja laskuttaisi minua jälkikäteen.

Olivat he laskuttaneet minua jo etukäteenkin usean kuukauden ajan, eivätkä mitään pieniä summia. Jokaisella sveitsiläisellä on oltava pakollinen perussairausvakuutus, jonka saa ottaa haluamastaan vakuutusyhtiöstä. Pakollisen perusosan päälle voi kasata halvempia ja kalliimpia lisäosia oman tarpeen ja rahatilanteen mukaan.

Pakollinen terveysvakuutus maksaa aikuiselta halvimminkaankin kolme neljäsataa kuussa, ja todellisuudessa vapaaehtoisten lisävakuutusten kanssa vielä enemmän. Tapaturmavakuutus maksaa päälle muutaman kympin, mutta työssäkäyville sen maksaa työnantaja.

Miksi sitten rakastan maksaa satoja frangeja kuussa? Koska sairaanhoito on niin hyvää. Lääkäriin pääsee aina nopeasti, eikä lisätutkimuksiinkaan joudu jonottamaan pitkään. Lisätutkimuksia ei myöskään tarvitse erikseen anella.

Jos maksaa vakuutuksessaan oikeudesta  valita lääkärinsä ja sairaalansa vapaasti, voi halutessaan hankkiutua hoidattamaan laskettelurinteessä revähtänyttä supraspinatusta Sveitsin olympiajoukkueen lääkärin pakeille.  Synnyttäjä saa epiduraalikanyylin ja käteensä pumpun, jota painamalla puudutetta valuu lisää aina, kun kipu uhkaa yltyä. Lastenlääkärille saa päivystysajan aina samalle päivälle, jos nappulan terveydentila huolettaa, ja iltaisin ja viikonloppuisinkin päivystävälle lastenlääkärille saa varattua ajan puhelimitse sen sijaan, että lähtisi tuntikausiksi jonottelemaan terveyskeskukseen.

Välillä tosin kaipaan terveydenhuollon resurssipulaa, sillä se saa asiat rullaamaan tehokkaasti. Kuten eilen aamulla: lankasin hampaitani, kun paikka irtosi. Soitin omaan hammaslääkärikeskukseeni. “Voi, rouvan lääkäri ei tänään ole paikalla”, vastaanottovirkailija pahoitteli. Tietysti, kukapa täysipäiväisesti töitä tekisi, ellei ole pakko.

Sain ajan toiselta hammaslääkäriltä, joka vaikutti kuitenkin haluttomalta koskemaan hampaisiini, sillä en ollut hänen potilaansa eikä hän ollut alkuperäistä paikkaa laittanut. Kun valitin, etten pysty syömään enkä juomaan nykyisessä tilanteessa, hän suostui väliaikaiseen paikkaukseen. Yritin neuvotella pysyvämpää ratkaisua, etten joutuisi tulemaan vastaanotolle saman vaivan vuoksi uudelleen. Lääkärin  selkeän vastahakoisuuden edessä aloin lopulta itsekin epäillä ottavani tarpeettomia terveydellisiä riskejä, jos antaisin vieraan hammaslääkärin tehdä jotain niinkin pysyvää kuin paikata hampaani. Tuli ikävä kunnallista hammashoitolaa, jossa ei suotta jäädä odottelemaan, että oma suosikkitohtori on vuorossa vaan paikataan pahimmat kolot samantien.

Nyt saan sen sijaan nauttia kahdesta puudutuksesta, kahdesta paikkauksesta – ja tämän kaiken kaksinkertaiseen hintaan. Hammashoitoa ei rakastamani vakuutus nimittäin kata.

 

Kuvissa kotikaupunkini Nyon, joka on syytön hammaslääkärien toimintakulttuuriin, vaikka kyseinen lääkäriasema kaupungissa sijaitseekin.

Kuumailmapallot Alppien yllä

Täällä alhaalla järven rannassa oli sunnuntaina varsin tavallinen talvi-ilma, sumuista ja harmaata. Kutsun tätä geneveläiseksi ilmastoksi: vaikka arkisin paistaisi kuinka, viikonlopuksi osuu poikkeuksetta sade, tai ainakin harmaus. Olen tottunut pitämään sitä pahana asiana, mutta eihän se oikeastaan olekaan. Sehän on vain juoni saada ihmiset raahaamaan luunsa ja lompakkonsa viikonlopuiksi vuoristokohteiden riemuihin.

Onneksi jossain päin tätä pientä ja monipuolista maata tapahtuu aina jotakin, eikä se jossakin ole koskaan kovin pitkän moottoritiepätkän päässä, tällä kertaa jopa omassa kantonissa. Chateau d’Oex’ssa on jokavuotisten kuumailmapallofestareiden aika! Kuumailmapallojen juhlaa vietetään nyt 40. kerran, ja meidän pienelle perheellemme kerta on ihka ensimmäinen.

Tässä kaksi kertomusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi.

VERSIO 1: BLOGGARIN TYÖSUNNUNTAI

Matkaa kotoamme Château d’Oex’n vuoristokylään on vain reilu tunti, ja jo puolen tunnin ajon jälkeen sumuverho alkaa särkyä. Perillä vuoristossa hohtavat aurinko ja lumi, vaikka itse kuumailmapallokylä onkin sen verran matalalla, ettei leuto tammikuu ole säästänyt lumiverhosta kuin laikkuja siellä täällä. Löydämme autolle parkkipaikan kylän ulkopuolelta, ja aurinkoisessa säässä saan napsittua oikein kauniita otoksia noista majesteettisista kulkuvälineistä.

Leijat Helsingin yllä vasten mustaa samettia, soi päässäni pitkin iltapäivää. Kuumailmapallot hypnotisoivat. Ne lipuvat taivaanrantaan lähes äänettä, hiipivät taakse salakavalasti, vangitsevat seuraamaan kulkuaan, kunnes ei voi enää olla varma, näkyykö taivaanrannassa pallo, vai onko piilolinssissä pala ripsiväriä.

Kun kerran Alpeilla olemme, päätämme jatkaa läheiseen Les Mossesin kylään lounaalle, pulkkamäkeen ja opettamaan mademoisellea hiihtämään. Les Mosses kuuluu samaan hiihtoalueeseen ehkä hiukan tunnetumman Leysinin kanssa, ja yhdessä ne muodostavatkin urheilijan talvi-ihmemaan. Murtsikkaladut jatkuvat lempeästi kumpuilevan maiseman halki, ja ylempänä rinteillä laskettelijat ja lautailijat nousevat ylös suoria hissilinjoja pitkin ja palaavat tasaisia kaaria taiteillen. Les Mossesin oma sammakkomaskotti herättää ihastuksen kirkaisuja heissä, jotka ovat vielä liian pieniä hallitsemaan suksiensa kaarteita kunnolla. Lounasravintolan terassilta löytyy pöytä auringosta, eikä menussa ole yhtään juustotonta ruokalajia.

Pulkkailun ja hiihtoharjoittelun lomassa huomaan pallojen liukuvan meitä kohti ja nappaan vielä päivän parhaan kuvan.

Vain Sveitsissä!

VERSIO 2: ÄIDIN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ

Takaisin aamuun ja toinen suodatin päälle: Juniori nukahtaa autoon menomatkalla, kuten tavallista, ja lasken sen varaan, että hän jaksaa autotorkkujen voimalla pienen ulkoilusession. Kuumailmapallokylässä hän tahtoisi vielä jatkaa uniaan eikä osaa arvostaa hienoa valokuvaussäätä kamera-addiktoituneen äitinsä tapaan. En edes harkitse videopätkän kuvaamista lentonäytöksistä, sillä taustalta kuuluu tautoton ponnekas “maman syliin, maman syliin, maman syliin”. Sen katkaisee vain raastava “mama, mama, mamaaaa”. Kaksivuotiaan eroahdistus, jälleen yksi vaihe, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen sen iskemistä mitään.

No, näillä kuvilla pärjää varmasti, ja pääsimme tänä vuonna ylipäätään perille asti, tsemppaan itseäni.  Nyt vain äkkiä jonnekin, missä on rinneravintola ja sen verran lunta, että pulkka kulkee. Les Mossesin kylä täyttää molemmat perusvaatimukset, saamme taas auton parkkiin uskomattomalla tuurilla, ja löydämme terassipöydän ravintolasta.

Seuraavat puolitoista tuntia odotamme ensin juomia, sitten ruokalistoja, sitten ruoka-annoksia, ja viimeisenä vielä lapsen ruoka-annosta. Tähän rentoon ja aurinkoiseen ajanjaksoon mahtuu putoaminen tuolilta, pään kolauttaminen pöydänkulmaan, taaperosuksien kaataminen, sauvojen heittäminen pitkin terassia ja pulkan pudottaminen alas terassilta. Hyväkäytöksisistä lapsistaan tunnetut ranskalaiset ehkä katsovat paheksuvasti, vaikea sanoa – kuka tämän uhman, nälän ja jo mainitun eroahdistuksen kanssa sompaillessa ehtii katsoa, huomasiko kukaan?

Sitten vielä lumelle, ennen kuin pimeä yllättää. Sitä vartenhan tänne on tultu, ja ikuistamispakkomielteestä kärsivä äiti tahtoisi saada muistikortille ilmapallojen lisäksi muutama pulkkakuva. Rinne on onneksi ihan vieressä, tien toisella puolella.

Sen tienylityksen aikana ehdin jo moneen kertaan luulla, että pimeä tulee, ennen kuin olemme perillä. Sauvoja on saatava kantaa itse, fine. Kun toinen putoaa, on toinenkin laskettava maahan, ja ne on yritettävä nostaa samaan käteen. Ei saa auttaa! Okei, kädestä saa ottaa kiinni. Ei kun heittäydynkin kokonaan räsynukeksi. Kanna, äiti. No, ainakin eteneminen nopeutuu.

Pulkkaan mennään mielellään, mutta vain äiti saa vetää. No okei, jos lasketaan mäkeä, isäkin saa vetää, mutta tasaisella vain äiti. Kun käännän selkäni ja otan maisemakuvan “mamamamamaaa” kaikuu taas sydäntäsärkevästi. Miten jotain ääntä voikin olla niin vaikea sulkea pois korvista, vaikka muuten olenkin keskittymisen mestari? Lapsi makaa maassa ja parkuu kuvaussession alusta loppuun, välillä vain siirrän hänet kanssasi toiseen paikkaan. Isän syli ei kelpaa, pulkka ei kelpaa, sukset eivät kelpaa. Tutti ja pehmolelu pitäisi saada, nyt.

Sydäntä kipristää: Enkö saa hetkeäkään olla muuta kuin äiti, sataprosenttisen käytettävissä aivan koko ajan? Ja olisiko minulle todella mahdotonta olla pelkkä äiti, vastata hänen tarpeisiinsa, keskittyä siihen, mikä on kaikkein tärkeintä ja olennaisinta?

 

Onneksi aurinko on jo laskemassa. Eipä tule houkutusta jatkaa hiihto- eikä valokuvausharrastusta.

Lapsi sammuu autoon ja nukkuu, armeliaasti, sillä kotimatka ruuhkaisilla teillä kestää kaksi ja puoli tuntia.

Vain Sveitsissä.

 

Château d’Oex’n kuumailmapallofestivaalit jatkuvat 4.2. saakka. Menkää huoletta, emme tule enää tänä vuonna sinne parkumaan. Ensi vuosi onkin taas eri asia.