Author: Pauliina

Sveitsiläistä dekkarikirjallisuutta

Joel Dicker Disparition de Stephanie Mailer

Sain juuri loppuun viimeisimmän luku-urakkani. Vaikka luettavaa oli reilut 600 sivua, pääsin viimeiselle sivulle aivan liian nopeasti. Käsissä oli sveitsiläiskirjailija Joël Dickerin uutuus La Disparition de Stephanie Mailer. Dicker on jo tunnettu melko suoraiivaisista ja totetavista kirjannimistään, joten eiköhän tämäkin käännetä suomeksi Stepahie Mailerin katoamiseksi.

Yksi isoimmista ranskantaidon eduista on se, ettei tarvitse odotella Dickerin kirjojen suomentamista. Olen ollut kirjailijan fani jo Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjasta saakka. Olen oppinut heittäytymään Dickerin kieleen ja tarinaan ja luottamaan siihen, että lopussa hän kyllä nivoo kaikki langat sileäksi kudokseksi.

Kuten kaksi aiempaa teosta, myös Stephanie Mailerin mysteeri sijoittuu Yhdysvaltain itärannikolle, Orpheaksi nimettyyn pikkukaupunkiin. Tapahtumat lähtevät rullaamaan, kun toimittaja Stephanie Mailer väittää etsivä Jesse Rosenbergille tämän erehtyneen 20 vuotta vanhan rikostutkinnan syyllisestä ja katoaa sitten itse jälkiä jättämättä.

Joel Dicker

Kirja noudattaa hyvin samaa kaavaa kuin Dickerin aiemmat menestysteokset, hyvässä ja huonossa. Hyvässä siksi, että lukija tietää mitä odottaa, ja Dickerin menestyskaava toimii. Tällä kertaa rinnakkaisia tarinoita ja todellisuuksia on ehkä jopa hiukan aiempaa enemmän, ja ehkä siksi mukaan oli livahtanut myös muutamia huolimattomuus- ja logiikkavirheitä. Huonona taas voinee pitää sitä, että kaava tuntuu nyt kolmannessa dekkarityyppisessä romaanissa jo hiukan liiankin tutulta.

Joel Dicker Derniers jours de nos pères

Seuraavaksi aionkin pureutua Dickerin aiempiin teoksiin, jotka eivät ole saavuttaneet samanlaista menestystä. Derniers jours de nos pères (suoraan suomennettuna Isiemme viimeiset päivät) sukeltaa toiseen maailmansotaan, ja on ensimmäisten sivujen perusteella kieleltään ja tarinankuljetukseltaan taattua Dickeriä. Ehkä se teemoiltaan tuo kuitenkin lukukokemukseen kaipaamaani vaihtelua.

120 000 tulppaania

Morge Fete de la Tulipe Morges Tulip Festival Morgesin tulppaanifestivaalit

Nyt vihdoin niihin luvattuihin kevätaiheisiin! Tämä talvi tuntuu kestäneen ikuisuuden, mutta nyt aurinko vihdoin paistaa ja siitepöly lentää, ja sen kunniaksi paljastan teille yhden vuosittaisista suosikkitapahtumistani Genevejärven rannoilta.

Minulla on Morgesin kaupunkiin aivan erityinen suhde, sillä juhlimme siellä häitämme. Osa hääkuvistamme on otettu samaisessa Itsenäisyyden puistossa, Parc de l’Indépendencessa, jossa järjestetään vuosittain myös kaupungin tulppaanifestivaalit. Häiden ajoitus meni sillä tavalla pieleen, että siltä vuodelta festivaalit olivat jo ohi, mutta onneksi taitava valokuvaaja osasi piilottaa sen tosiasian, että puiston kaikki kukkapenkit oli revitty täysin auki.

Tulppaanijuhlasta voi kirjoittaa loputtomasti lukuja, mutta 120 000 tulppaania, jotka edustavat 300 eri lajiketta täytyy kuitenkin nähdä itse, että voi ymmärtää, miten hienoa se on.

Kuvat ovat viime- ja edellisvuoden juhlilta. Vaikka tulppaaniteemaiset hääkuvat jäivät aikoinaan ottamatta, olen ottanut vahingon takaisin taaperokuvauksessa.

Morgesiin pääsee junalla Genevestä ja Lausannesta, ja autolla saapuvien kannattaa pysäköidä puiston viereen Parking du Sportiin, jos tilaa löytyy. Tulppaanifestarit jatkuvat 6. toukokuuta saakka.

Alppi-iloa aivan kaikille

Nyt kiireen vilkkaa viimeinen talvipostaus ilmoille, ja sitten lupaan palata lumiaiheisiin vasta aikaisintaan syyskuussa (Koska se on kokemukseni mukaan paras hetki alkaa toteuttaa seuraavan talven hiihtounelmia. Tulette vielä huomaamaan, että otan tämän asian harvinaisen vakavasti.)

Kohde

Wengen on yksi Jungfraun hiihtoalueen kylistä Bernin Alpeilla Keski-Sveitsissä. Muita alueen kyliä ovat Mürren ja Grindelwald.

Kenelle

Keskitason laskettelijalle ja heille, jotka haluavat tehdä muutakin kuin hikoilla sukset jaloissa. Vuoristojunat ovat jo itsessään hauska nähtävyys, ja esimerkiksi Kleine Scheideggiin voi körötellä lounaalle, kelkkailemaan ja katselemaan maisemia. Me viihdyimme aamupäivät laskettelurinteessä, ja iltapäivisin otimme alle kelkan tai käteen kaakaomukin.

Parasta

Kompaktius. Halusimme puristaa yhteen maaliskuiseen viikkoon kaiken: rennon perheloman, vanhempien omaa aikaa, urheilua ja ulkoilua, hyvää ruokaa, oleilua. Tietysti viime tippaan varattuna, kohtuulliseen hintaan, koulun lomasesonkien ulkopuolella mutta paikassa, jossa on loppukaudestakin hyvät rinneolosuhteet, ei liian kaukana kotoa… (Ehkä nyt ymmärrätte, miksi suosittelen aloittamaan kohteen kartoituksen jo syyskuussa?)

Wengenissä saimme kuitenkin kaiken. Asunnon aivan hissiaseman kupeessa, lastenkerhon perheen juniorille, kivan kylän mukavine ravintoloineen. Parasta oli se, että reilun viiden minuutin hissimatka vei suoraan rinteisiin. Monissa kohteissa parhaisiin mäkiin joutuu matkustamaan kolme varttia, mutta Wengenissä tätä ongelmaa ei ollut.

Kippis täydelliselle kohdevalinnalle!

Pahinta

Hmm… Se, että loma loppui?

Ehkä myös ylihinnoittelu Jungfraujochin huipulle vievässä junassa. Matka maksaa Wengenistä 88 frangia, mutta hiihtolipulla hinnasta saa alennusta. Jungfraujoch tarjoaa huikeat maisemat 3500 metristä, mutta maisemaefekti on aika hieno ihan rinteestäkin käsin. Harvassa paikassa ympärillä kohoaa niin jylhät huiput.

Syö

Alppimakaronia. Tämän sveitsiläisherkun resepti vaihtelee alueesta ja kokista toiseen, mutta kyseessä on gratinoitu pasta-peruna-kinkkuherkku, joka tarjoillaan omenasoseen kanssa. Ennen kuin tyrmäät idean, maista (ja mieti sitä, että jossain päin Suomea makaronilaatikko ja pinaattiletut syödään puolukkahillon kanssa).

Tämä ei ole alppimakaronia, mutta samaisen Pasta & More -ravintolan alppimakaroni oli varsin kelpo esitys.

Nuku

Meidän lomakotimme löytyi Alpine Holiday Services -nimisen firman kautta. Hyvä sivusto loma-asuntojen etsimiseen on myös Homelidays.

Wengenissä on runsaasti asunto- ja chalet-majoitusta. Parhaat hotellidiilit kannattaa buukata hyvissä ajoin etukäteen. Kylä itsessään on vallan kompakti, mutta osa majoituksesta on hajallaan keskustan ympäristössä. Jos et halua raahata suksia joka iltapäivä varttia ylämäkeen, hissin ala-asemalla urheiluliikkeet tarjoavat suksisäilytystä parilla kympillä viikko.

Käytännön vinkki

Wengen on autoton kylä, ja viimeinen pätkä taitetaan junalla Laterbrunnenista. Varaa paikka parkkitalosta etukäteen, sillä se on aina aivan täynnä.

Milloin mennä

Milloin vain. Talvella tarjolla on laskettelua ja kelkkailua, kesällä vaellusta.

Milloin pysyä kotona

Silloin, kun et jaksaisi brittejä ja hollantilaisia. Heitä on Wengenissä paljon. Jos haluat viettää lomasi sveitsiläisten ympäröimänä, kokeile naapurikylää Grindelwaldia. Rinnelue on yhteinen, mutta Grindelwaldin puolelta matka täytyy tehdä joko hitaalla junalla tai vielä hitaammalla kabiinihissillä. Junamatka on (ensimmäiset pari päivää) ihan symppis kokemus. Kabiinihissiä taas markkinoidaan Euroopan pisimmäksi. Sitä se on ainakin matka-ajan perusteella.

Grindelwald rinteestä katsottuna.

Rinnealue ei myöskään tarjoa massiivisia haasteita kokeneille laskijoille, sillä suurin osa rinteistä on melko iisiä punaista.

Jos tykkäsit, kokeile myös…

Mürrenin kylää, joka on pieni mutta aukottoman autenttinen. Sieltä pääsee näppärästi Schilthorn-Mürrenin alueen, jossa on tarjolla hiukan jyrkempiä rinteitä. Tämän hiihtoalueen saa lisättyä myös Wengenin ja Grindelwaldin hiihtolippuihin.

(Toiseksi )viimeinen vilaus talvesta

Pahoittelut radiohiljaisuudesta! Ensin tuli loma, jonka aikana kuvittelin ehtiväni kirjoittamaan, sitten lomaltapaluukiireet ja kahden viikon yksinhuoltajasimulaattori, pääsiäinen ja pieni pala syksyn-talven-kevään flunssakierrettä.

Onneksi takatalvi on pitänyt sekä Suomea että Sveitsiä sen verran näpeissään, että kehtaan kuitenkin vielä julkaista nämä maaliskuiset talvilomakuvat Wengenistä. Bernin kantonissa sijaitseva talviparatiisi on tunnettu muun muassa Lauterbrunnenin maailmancupista ja Jungfraujochin huipusta, ainakin aasialaisturistien keskuudessa.

Kuvat sen oleellisimman varmaan kertovatkin. Lunta, aurinkoa, urheilua, hyvää ruokaa ja muuten vain rentoa elämää. Sveitsiläinen talvi parhaimmillaan.

Palaan vielä tarkempien lomavinkkien tiimoilta, jos kukaan enää jaksaa talvea ja lunta ajatella, ja sitten siirrytään keväisempiin fiiliksiin.

 

 

Kaksi keskustelua lastenhoidosta

– Mistä te muut löydätte lastenvahteja? kysyi tuttavani viinilasillisen ääressä.

– Isovanhemmat silloin, kun he käyvät kylässä.

– Isovanhemmat meilläkin, silloin harvoin kun ketään pyydetään.

– Me ei käytetä ketään, yksi tunnustaa.

Toisenlainen keskustelu käytiin seuraavan viikon sunnuntaibrunssilla.

– Vanhempani ovat mielellään lapsenvahtina meillä käydessään, mutta ei se riitä. Koulutan juuri uutta lapsenvahtia, jota kaverini suositteli.

– Kerran löysin äkkitilanteessa myös nettisivulta hyvän paikkaajan, kun toinen perui viime tipassa.

– Punainen risti välittää lapsenvahteja, jotka he myös kouluttavat, vinkkasi eräs.

Toinen tiesi kotitalouskoulusta, joka antaa opiskelijoitaan harjoitteluun koteihin, auttamaan siivouksessa, ruoanlaitossa ja lastenhoidossa.

Mikä ero keskusteluissa oli? Keskustelijoiden kansalaisuus.

Ensimmäinen keskustelu käytiin suomalaisäitien voimin, toinen taas paikallisten kanssa. Pelkkä turvaverkkojen kaukaisuus ei selitä eroja, sillä paikalliset tai lähempää Euroopasta muuttaneet saattavat olla Sveitsissä aivan yhtä turvaverkottomia kuin me matkojen takaa pohjoisesta saapuneet. Sen sijaan heidän asenteensa lasten uskomiseen vieraalle lapsenvahdille tuntuu olevan aivan erilainen: Kyllähän lapsia muutkin osaavat hoitaa, eikä välttämättä tarvitse olla edes sukua.

Onko ero siinä, että lyhyet perhevapaat pakottavat monet vanhemmat höllentämään otettaan jo aikaisin ja uskomaan neli- tai kuusikuiset pienokaiset päiviksi vieraiden hoiviin? Varmasti, mutta muutenkin yleinen suhtautuminen äidin ja pienen lapsen symbioosiin tuntuu olevan huonommassa huudossa kuin Suomessa.

Sen voi nähdä niinkin, että vaikka on äiti, ei tarvitse olla pelkästään eikä ehkä edes ensisijaisesti äiti. Saa olla myös ystävä, puoliso, työntekijä. (Hyvälle) Äitiydelle kasautuu paljon vähemmän paineita.

Työelämäpostauksen kirjoittamisen jälkeen aloin pohtia myös sitä, että vaikka työpäivät ovat pitkiä, se ei välttämättä tarkoitakaan suoraan sitä, että perheen ja työn yhdistäminen olisi hankalampaa. Se kertoo myös siitä, että työn ja kodin lisäksi päivään saa ottaa muutakin aikaa: syödä kunnon lounaan ja juoda kahvit päälle, eikä ole sen huonompi ihminen, vaikka olisi kotona vasta juuri ennen lastensa nukkumaanmenoaikaa.

Olen mukautunut paikalliseen puistopukeutumiskulttuuriin. Ei kurahousuja tai kumisaappaita, ja kuka niistä käsineistäkään aina jaksaa taistella?

Vinkit Geneven autonäyttelyyn

Se on täällä taas: jokavuotinen autofanin unelma ja autofanin puolison painajainen. Geneven autonäyttely! Autoja ihmetellään Geneven messukeskuksessa yhteensä kymmenen päivää ja tapahtumaa mainostetaan sen verran ponnekkaasti, että on aivan turha kuvitella, ettei autofani olisi tapahtumasta tietoinen.

Olen käynyt messuilla kolmesti. Tässä vakavia vinkkejä autofaneille ja hiukan humoristisempia vastentahtoisille aveceille.

Käytä suhteet hyväksi

Kolmanneksi paras autonäyttelykokemukseni oli se, kun pääsimme mukaan cocktail-juhliin varsinaisen näyttelyajan päätyttyä. Jos tällainen kutsu on tarjolla, kehotan vastahakoistakin autonkatsojaa tarttumaan siihen. Kutsuvierastilaisuuksia tässä kaupungissa osataan järjestää! Kutsun voi saada, jos tuntee automyyjän, on juuri ostanut uude auton tai työskentelee vaikka firmansa hr-osastolla, joka järjestää työtekijöiden autodiilit.

 

Sovi säännöt etukäteen

Toiseksi parhaat automessuni olen käynyt raskaana ollessani. Palloilin autojen seassa viikko ennen synnytystä, ja parasta koko hommassa oli ehdottomasti se, että pallomaha tarjosi täydellisen tekosyyn jättää homma kesken sillä sekunnilla, kun se lakkaa kiinnostamasta. Jo tämä villin kortin olemassaolo helpotti messuahdistusta ja jaksoin harjoitella ranskankielistä autosanastoa yllättävän pitkään. Valitettavasti esittelyautojen vauvakaukalot eivät olleet asianmukaisesti kiinnitettyjä – olisin kipeästi kaivannut ohjeita juuri silloin!

Taktikoi kalenterin kanssa

Parhaat automessuni olivat ne, joille en mennyt ollenkaan. Siskoni tuli miehensä kanssa vierailulle juuri autonäyttelyn aikaan, joten me tytöt menimme terassille. Juuri kävelemään oppineen yksivuotiaan kaitseminen kaupunkiterassilla on lepoa verrattuna tuntikausien renkaisen potkimiseen.

Pukeudu kuin messutyttö

Kamalimmat automessuni taas olivat ne, joille pukeudun vuodenajan mukaisesti talvitamineisiin. Messuilla on kuuma! Autoja esittelevien messutyttöjen pikkumekot ovat siis ehkä käytännöllinen, eivät visuaalinen valinta? Korkkareita sen sijaan en suosittele, sillä messuhalleja on muistaakseni seitsemän. Kun on kävellyt koko matkan ykkösestä seiskaan, on aikaa kulunut niin kauan, että muisti ei enää kanna lähtöön saakka.

Mene arki-iltana

Sitten vähän vakavampiin vinkkeihin. Autonäyttely on järjettömän suosittu, mutta arki-iltaisin väkimassat ovat maltillisemmat. Oman kokemukseni mukaan ensimmäinen messuviikko on hiukan rauhallisempi kuin toinen, sillä kaikki matti myöhäisetkin haluavat tupata paikalle parina viimeisenä päivänä. Hiljaiseen aikaan pääset myös jonottamatta testaamaan suosikkimerkkiesi menopelejä.

Aja paikalle bussilla

Näyttelyvieraat ovat usein luonnollisesti yksityisautoilua suosivaa väkeä, mutta messukeskuksen sijainti lentokentän tuntumassa ei suosi autoilijaa. Tule paikalle junalla, ratikalla tai bussilla. Junamatka keskustaan on nopeampi kuin bussimatka lähimmälle parkkialueelle.

Majoitu kauas keskustasta

Jos Geneve ei ole unelmiesi kaupunkikohde, etsi majoitusta kauempaa järvenrannan pikkukaupungeista. Mikä tilaisuus tutustua rauhalliseen maalais-Sveitsiin! Varaa silti ajoissa, sillä näyttely tukkii majoituskapasiteetin ja nostaa hinnat pilviin.

Geneven autonäyttely Palexpo-messukeskuksessa 18.3. saakka. Aikuisten lippu 16 frangia, lasten ja eläkeläisten 9 frangia. Alle 6-vuotiaat ilmaiseksi.

Uurnilla joka kolmas kuukausi

Täällä taas vähän äänesteltiin viime viikonloppuna. Näitä äänestyksiä on neljä kertaa vuodessa, joten enää ne eivät välttämättä jaksa herättää kovin suurta mielenkiintoa.

– Ai, taas on vaalit, tokaisinkin sunnuntaikävelyllä äänestyspaikasta kertovan kyltin nähtyäni.

Tällä kertaa äänestettiin valtakunnan tasolla kahdesta aiheesta: toinen koski taloutta ja verotusta, toinen televisio- ja radiolupamaksua. Ensimmäinen aloitteista meni läpi, toinen ei.

Aloitteita äänestykseen saa jättää kuka tahansa äänioikeutettu, joka saa aloitteensa taakse 100 000 muuta äänioikeutettua. Aloitteen taakse kootaan komitea, joka hoitaa kampanjoinnin ja rahankeruun. Silti iso osa aloitteista hylätään.

Läpimenomahdollisuuksia parantaa se, jos parlamentti ja hallitus asettuvat sen taakse äänestysohjeissaan. Ne antavat joka kierroksella neuvonsa, miten kansalaisten kuuluisi äänestää, ja usein hallituksen tuki antaakin osviittaa siitä, onko aloite menossa läpi. Aina kansa ei tietenkään johtajiaan kuuntele: esimerkiksi vuoden 2014 laki ulkomaalaisten aseman kiristämisestä meni läpi, vaikka maan johto vastustikin sitä.

Myös puolueet saattavat osallistua kampanjan tukemiseen tai vastustukseen omalla mainonnallaan. Mainokset ovat usein huvittavankin suorasukaisia.

Aloitteita saattaa tulla myös parlamentilta ja hallitukselta itseltään, kuten tämänkertainen taloutta koskeva äänestys. Kyse oli siitä, jatketaanko liittovaltion verojen ja arvonlisäveron perimistä, mikä tällä erää olisi perustuslaissa sallittua vain vuoteen 2020 saakka. Sveitsiläiset ymmärtävät talouden realiteettien päälle. Onpa kansa muun muassa hylännyt aloitteen viiden viikon vuosilomasta kaikille.

Omassa kantonissani Vaud’ssa äänestettiin lisäksi myös hammasvakuutuksen lisäämisestä pakolliseen terveysvakuutukseen. Kirjoittelinkin aiemmin vakuutusjärjestelmästä, ja myös siitä, miten hammasvakuutus voisi olla hyödyksi. Tämäkin aloite hylättiin, ja ehkä hyvä niin. Pakollinenkin vakuutus on kallis jo nykyisellään, ja laskeskelin juuri hammaslääkärin laskua maksellessani, että lopulta paikkauslasku oli kuitenkin pienempi kuin vuosien hammasvakuutusmaksut olisivat olleet.

Lisäksi mukana saattaa olla kunnallisia äänestyksiä, kuten budjettiin liittyviä kysymyksiä, tai esimerkiksi kunnallisten päättäjien valintaa.

Äänestysprosentti keikkui viidenkympin kieppeillä, mikä on melko tavallista – vaikka äänestyspaikalle ei tarvitse raahautua edes henkilökohtaisesti. Mielipiteensä saa ilmaistua myös kirjeitse ja joissakin kantoneissa jopa netissä, mutta sekään ei näytä saaneen äänestysaktiivisuutta nousemaan. Kun mielipidettä kysytään harva se kuukausi, ei joka kerta jaksa tietenkään raahautua uurnille.

Sveitsiläisen työelämän opit

Työelämä ja yrittäjyys Sveitsissä
Hyvää maanantaita kaikille!

Näin työviikon alkuun inspiroiduin pohtimaan sveitsiläisen ja suomalaisen työelämän eroja. Kun aikanaan aloittelin paikallisessa työkulttuurissa, kaipasin pitkään suomalaiselle työpaikalleni. Nyt kun olen omien työaikojeni herra ja voisin viettää niin suomalaista työelämää kuin vain tahdon, huomaankin sielussani yllättäviä jäänteitä täkäläisestä mallista.

En enää selviä puolen tunnin lounastauolla

Olen aiemminkin kironnut pitkiä lounastaukoja, jotka vain suotta pidentävät työpäivää. Haluaisin istua koneen ääreen aamulla, hoitaa hommat tehokkaasti pois alta ja siirtyä ajoissa muuhun elämään. Irrottautuminen tunnin tai puolentoista syömiseen ja jutusteluun tuntuu ajanhukalta.

Näin ajattelin – mutta kun yritin sitä, puolen tunnin tauko ei riittänytkään enää mihinkään! Iltapäivänkin jaksaa paremmin puurtaa, kun on hetken ajatellut jotain ihan muuta tai tehnyt vaikka happihyppelyn.

Nykyään pyrin tasapainottelemaan ja pitämään pari pitkää lounastaukoa viikossa. Samalla voi nähdä ystäviä tai pitää vaikka pikatreffit miehen kanssa. Toisaalta pari tiivistä työpäivää ilman pitkiä taukoja saavat hommia eteenpäin, ja on kiva päästä hakemaan lapsi päiväkodista ensimmäisten joukossa.

Yritän soitella ihmisille puoli kuudelta illalla

Tämä liittyy hiukan edelliseen. Kun iltapäivän työputken aloittaa vasta kahden tienoilla, sitä ei voi lopettaa neljältä. Iltapäivä tuntuukin loppuvan aina liian nopeasti, ja jos täytyy soitella Suomeen päin, aikaero syö päivästä vielä tunnin pois. Monesti ihmettelinkin neljän jälkeen iltapäivällä, miten kukaan ei vastaa enää puhelimeen. Harvempi suomalainen kuitenkaan istuu työpöytänsä ääressä enää, kun kello lähenee siellä puolta kuutta.

Sähköpostit ovat yhtä kiitosta

Ranskankielinen sähköpostietiketti sisältää krumeluureja tervehtimismuodollisuuksista aina hyvästelyyn saakka. Ne ovat tarttuneet myös suomenkieliseen kirjeenvaihtooni. En sentään aloita viestejäni suomalaisille kontakteille “Hyvä rouva”, mutta hyvää päivän/viikon/elämänjatkoa toivottelen täysin holtittomasti. Kiitoksiakin mahtuu samaan viestiin yleensä keskimäärin kolme, joista yritän edes yhden editoida pois ennen viestin lähettämistä.

Juon vain kotimaista kahvia

Pakko sanoa, mutta parin ulkomaanvuoden jälkeen suomalainen kahvi lakkasi maistumasta. Myös sen määrät alkoivat ihmetyttää: kannattaako kahvia keittää niin laihaksi, että sitä on juotava vähintään puoli litraa kerrallaan? Siksi pitäydynkin aina kun mahdollista sveitsiläisessä Nespressossa. Kapselikoneesta, ei sentään jauhepurkista.

Pelkkää lounastaukoa, molemminpuolista kiittelyä ja iltakuuteen jatkuvaa kapselikahvin juontia ei sveitsiläinen työelämä tietenkään ole. Suomalaisesta työelämästä kaipaan edelleen lyhyempiä työpäiviä, työn ja perheen sujuvampaa yhdistämistä ja sellaisia uutuuksia kuin etätyö. Kyllä kai nekin innovaatiot tälle maakappaleelle joskus vielä rantautuvat.

Kaksikielisestä kasvatuksesta

Kasvatamme kaksikielistä lasta, vaikka sekä minun että mieheni äidinkieli on suomi. Lapsi oppii paikalliskielen ranskan päiväkodissa, jopa paljon paremmin kuin olin tajunnutkaan.

Tyttö aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, ja nyt kaksivuotispäivän kynnyksellä hän hallitsee enemmän ranskalaisia sanoja ja lauseita kuin suomalaisia. Olen moneen kertaan miettinyt, että onneksi osaan ranskaa, koska enhän ymmärtäisi hänen höpöttelyään muuten ollenkaan. Päiväkodin sanasto tulee tietysti usein ranskaksi, ja hänen suosikkikirjoissaan on sekä suomen-, ranskan- että englanninkielisiä.

Vastaan kuitenkin ranskankieliseenkin höpöttelyyn aina suomeksi ja yritän muistaa sanoittaa tytön höpinöitä suomeksi hänelle itselleenkin, mutta saatan vastailla ranskaksikin, jos kyse on vaikka päiväkodin touhuista tai muusta ranskankielisestä asiayhteydestä. Joskus unohdan suomentaa: jos olemme vaikka lastenlääkärin vastaanotolla, saatan puhua tytöllekin ranskaa, sillä tuntuu raskaalta kääntää kaikki moneen kertaan joka suuntaan.

Saimme nauttia viime viikonloppuna mummin ja papan vierailusta, ja lapsenkin suomen kieli hypähti taas aimo annoksen eteenpäin. Kuuntelin kauempaa, kun sanapari “mitä kuuluu?” löysi tiensä suomenkielisessäkin muodossa hänen sanavarastoonsa. Ja voi sitä aksenttia! Lapseni kuulosti aivan turkkilaiselta kepab-yrittäjältä vuoden suomenopintojen jälkeen.

Kaksikielisyys suomi ranska

En ollut koskaan aiemmin kuullut sitä. Olin vain kuitannut, että hän puhuu hassusti, koska hän on alle kaksivuotias. Vasta nyt oivalsin, että lapseni puhuu omaa äidinkieltäni aksentilla.

Kaksikielistä lasta kasvattavat, jakakaa neuvonne! Miten virkistää suomen kielen kehitystä? Mitkä ovat parhaat Youtube-ohjelmat, ja mikä Yle Areenan sisällöstä kantaa ulkomaille saakka?

Kylmin talvi kuuteen vuoteen


Hrrrr! Jäätävän kylmät terveiset täältä Siperian tuulten armoilta Keski-Euroopasta. Näin kylmää talvea en tästä maailmankolkasta muistakaan – paitsi ensimmäisen Sveitsin-talveni.

Kun saavuin tänne Genevejärven kainaloon kuusi vuotta sitten tammikuun lopulla, ajattelin ottaneeni oikotien kevääseen, jonka lupailtiin alkavan jo helmikuussa. Todellisuudessa laskeuduin Sveitsin kylmimpään talveen, oliko se nyt 50 vai 100 vuoteen.

Oli niin kylmä, että ihmiset vaihtoivat bussipysäkillä kokemuksiaan parhaista pitkistä kalsareista ja jakoivat vinkkejä siitä, missä kaupoissa niitä vielä oli jäljellä. Busseihin ei saanut astua etuovista, koska kuljettajaparka olisi jäätynyt istuvilleen, jos ovia olisi jatkuvasti availtu ja suljettu.

Itse hiippailin paikasta toiseen mekossa ja sukkiksissa, sillä olin päättänyt muuton myötä luopua pitkistä housuista. En myöskään ollut vielä sisäistänyt sitä asiaa, että vaikka (ja koska) ulkolämpötilat harvoin putoavat miinukselle, ei eristykseen tai sisätilojen lämmitykseen aina satsata yhtä kovasti kuin Pohjolassa. Suomessa palelin ulkona, Sveitsissä sisällä.

Eräänä päivänä sukkikset vielä yhtenä päivänä repesivät kesken kielikurssin, eikä varaparia tietenkään ollut mukana. Sinä päivänä seikkailin kotiin skandinaavisen sisun voimin paljain säärin.

Sittemmin on koettu myös vuosisadan sateisin kevät  ja lumisin talvi, ja nyt on uudelleen kylmimmän talven vuoro. Tänään mittari näytti miinus seiskaa, ja vaikka sen ei pitäisi pohjoisen tyttöä hämmentää, yhdessä myrskytuulen kanssa miinusasteet saivat katumaan kotoa poistumista.

Viimeksi myrskytuuli ja pakkanen muuttivat järvenrannat mahtaviksi jääpatsaiksi ja jalkakäytävät luistinradoiksi, kuten näistä vanhoista kuvista näkyy. Järvikin meni ja jäätyi, mikä pysäytti järven yli kulkevan työmatkaliikenteen päiviksi. Mitenköhän käy tällä kertaa?