Osa-aikatyö – avain leppoisaan arkeen?

Olen seuraillut viime viikkoina Hesarin uutisia ruotsalaisesta osa-aikatyötrendistä samalla tavalla kuin Pohjoismaiden uutisia tulee usein täältä Keski-Euroopan perukoilta seurattua: hiukan etäisesti kiinnostuneena mutta samalla ehdottomasti ihaillen. Pohjolassa osataan niin monta asiaa paremmin.

Osa-aikatyössä on tosin kunnostauduttu tälläkin kulmalla mannerta. Työssäkäyvistä sveitsiläsinaisista 59 prosenttia tekee osapäivätyötä, ja osuus on jatkuvassa nousussa. Kyseessä on yleinen trendi: miehetkin tekevät työtä yhä useammin osa-aikaisesti, vaikkakin heistä vain 17 % tekee alle sataprosenttisa viikkoa. Vaikuttaa hyvältä, vai mitä: mahdollisuus tehdä tilaa elämässään muillekin asioille kuin työlle, ehkä viettää enemmän aikaa perheen kanssa, harrastaa tai matkustella, ja jos palkasta on varaa lohkaista viidennes pois, mikäs siinä.

Erityisen tyypillistä osa-aikatyön tekeminen on äideille, ja monet naiset ottavat äitiysloman jälkeen töihin palattuaan käyttöön äitikeskiviikon, siis vähentävät työaikaansa yhdellä päivällä viikossa. Keskiviikko on valikoitunut vapaapäiväksi siksi, että se on ollut perinteisesti koulujen vapaapäivä, ja edelleen koulut ovat silloin joko puolikkaan tai kokonaisen päivän kiinni. Työnantajan ei ole pakko pyyntöön suostua, ja jotkut yritykset noudattavatkin tiukkaa “ei osa-aikaisuuksille” -politiikkaa.

Vielä hankalampi tilanne on työnhakijalle, joka toivoisi voivansa tehdä kolmi- tai nelipäiväistä viikkoa. Itsekin haaveilin osa-aikaisesta työstä, kun lähdin etsimään uutta työtä äitiyslomani jälkeen. (Näistä tynkä-äitiyslomista täytyy kirjoittaa vielä erikseen).  Työnhakijan osa-aikaisuustoivetta pidetään usein merkkinä kunnianhimon, motivaation ja jopa ammattitaidon puutteesta. Jos taas jossain etsittiin erityisesti osa-aikaista, paikat taas vaikuttivat lähes järjestään hienosti brändätyiltä assistentin pesteiltä, ja niihin minulla oli liikaa kunnianhimoa.

Jos taas osa-aikaisesta työstä saa sovittua, saattaa se usein tarkoittaa, että vanhat vastuualueet jäävät, vaikka niihin käytettävissä oleva aika supistuu. Ja tietysti palkka: taloudellisestikin viidenneksen palkanalennus on iso juttu. Tilastoista löytyykin 7 prosentin “alityöllistettyjen” joukko, joka tahtoisi lisätä viikottaisia työtuntejaan. Isoin osa heistä on äitejä, erityisesti yksinhuoltajia, joiden talouteen vajaa työviikko tekee ison loven.

Ajatus täysipäiväisen työn ottamisesta pelotti, sillä työpäivät ovat pitkiä (40:stä 45:een viikkotuntiin), ja pitkät lounastauot siihen päälle. Lounastauon normaali kesto on tunti, joskus puolitoistakin, ja vaikka itse kiskoisi mikroaterian keittiössä vartissa, käytännössä työkavereiden työpäivät pidentävät omaakin: palaverit kestävät suomalaisittain myöhään, ja niin esimiehet kuin asiakkaatkin odottavat tavoittavansa alaisensa ja yhteyshenkilönsä deskin äärestä noin kuuteen saakka. Toisaalta pitkä tauko tuo työpäivään leppoisuutta, ja koska päiväkodit ovat yleisesti auki kuuteen tai seitsemään, ei tarhan pihaankaan välttämättä tarvitse juosta kieli vyön alla pitkästä päivästä huolimatta. Leijonanosan valveillaoloajasta työ matkoineen siti vie, ei siitä mihinkään pääse.

 

Työelämä kaikkineen tuntuu täällä konservatiivissessa Euroopan sydämessä jämähtäneen useita kymmeniä vuosia Pohjoismaiden taakse. Etätyömahdolllisuuksia on joissakin yrityksissä, mutta usein työntekijän laatua ja tehokkuutta mitataan sillä, kuinka monta tuntia hän näyttää naamaansa toimistolla.

Ratkaisu löytyi lopulta hiukan eri suunnasta kuin kuvittelin: ryhdyin yrittäjäksi. Ratkaisun ansiosta voin tehdä täyttä työpäivää ja kiinnostavia projekteja uuvuttamatta silti itseäni pitkiin päiviin ja matkoihin.

Taloudellisesti järkevämpää päiväkoti-ikäisen vanhemmalle olisi kyllä tehdä nelipäiväistä viikkoa, mutta palataan tarhalaskujen painajaiseen vähän mvöhemmin.

Kuvat snäpshotteja lounaskävelyltä. Pitkän tauon voi käyttää hyödyksi näinkin.

2 thoughts on “Osa-aikatyö – avain leppoisaan arkeen?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *