Kuumailmapallot Alppien yllä

Täällä alhaalla järven rannassa oli sunnuntaina varsin tavallinen talvi-ilma, sumuista ja harmaata. Kutsun tätä geneveläiseksi ilmastoksi: vaikka arkisin paistaisi kuinka, viikonlopuksi osuu poikkeuksetta sade, tai ainakin harmaus. Olen tottunut pitämään sitä pahana asiana, mutta eihän se oikeastaan olekaan. Sehän on vain juoni saada ihmiset raahaamaan luunsa ja lompakkonsa viikonlopuiksi vuoristokohteiden riemuihin.

Onneksi jossain päin tätä pientä ja monipuolista maata tapahtuu aina jotakin, eikä se jossakin ole koskaan kovin pitkän moottoritiepätkän päässä, tällä kertaa jopa omassa kantonissa. Chateau d’Oex’ssa on jokavuotisten kuumailmapallofestareiden aika! Kuumailmapallojen juhlaa vietetään nyt 40. kerran, ja meidän pienelle perheellemme kerta on ihka ensimmäinen.

Tässä kaksi kertomusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi.

VERSIO 1: BLOGGARIN TYÖSUNNUNTAI

Matkaa kotoamme Château d’Oex’n vuoristokylään on vain reilu tunti, ja jo puolen tunnin ajon jälkeen sumuverho alkaa särkyä. Perillä vuoristossa hohtavat aurinko ja lumi, vaikka itse kuumailmapallokylä onkin sen verran matalalla, ettei leuto tammikuu ole säästänyt lumiverhosta kuin laikkuja siellä täällä. Löydämme autolle parkkipaikan kylän ulkopuolelta, ja aurinkoisessa säässä saan napsittua oikein kauniita otoksia noista majesteettisista kulkuvälineistä.

Leijat Helsingin yllä vasten mustaa samettia, soi päässäni pitkin iltapäivää. Kuumailmapallot hypnotisoivat. Ne lipuvat taivaanrantaan lähes äänettä, hiipivät taakse salakavalasti, vangitsevat seuraamaan kulkuaan, kunnes ei voi enää olla varma, näkyykö taivaanrannassa pallo, vai onko piilolinssissä pala ripsiväriä.

Kun kerran Alpeilla olemme, päätämme jatkaa läheiseen Les Mossesin kylään lounaalle, pulkkamäkeen ja opettamaan mademoisellea hiihtämään. Les Mosses kuuluu samaan hiihtoalueeseen ehkä hiukan tunnetumman Leysinin kanssa, ja yhdessä ne muodostavatkin urheilijan talvi-ihmemaan. Murtsikkaladut jatkuvat lempeästi kumpuilevan maiseman halki, ja ylempänä rinteillä laskettelijat ja lautailijat nousevat ylös suoria hissilinjoja pitkin ja palaavat tasaisia kaaria taiteillen. Les Mossesin oma sammakkomaskotti herättää ihastuksen kirkaisuja heissä, jotka ovat vielä liian pieniä hallitsemaan suksiensa kaarteita kunnolla. Lounasravintolan terassilta löytyy pöytä auringosta, eikä menussa ole yhtään juustotonta ruokalajia.

Pulkkailun ja hiihtoharjoittelun lomassa huomaan pallojen liukuvan meitä kohti ja nappaan vielä päivän parhaan kuvan.

Vain Sveitsissä!

VERSIO 2: ÄIDIN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ

Takaisin aamuun ja toinen suodatin päälle: Juniori nukahtaa autoon menomatkalla, kuten tavallista, ja lasken sen varaan, että hän jaksaa autotorkkujen voimalla pienen ulkoilusession. Kuumailmapallokylässä hän tahtoisi vielä jatkaa uniaan eikä osaa arvostaa hienoa valokuvaussäätä kamera-addiktoituneen äitinsä tapaan. En edes harkitse videopätkän kuvaamista lentonäytöksistä, sillä taustalta kuuluu tautoton ponnekas “maman syliin, maman syliin, maman syliin”. Sen katkaisee vain raastava “mama, mama, mamaaaa”. Kaksivuotiaan eroahdistus, jälleen yksi vaihe, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen sen iskemistä mitään.

No, näillä kuvilla pärjää varmasti, ja pääsimme tänä vuonna ylipäätään perille asti, tsemppaan itseäni.  Nyt vain äkkiä jonnekin, missä on rinneravintola ja sen verran lunta, että pulkka kulkee. Les Mossesin kylä täyttää molemmat perusvaatimukset, saamme taas auton parkkiin uskomattomalla tuurilla, ja löydämme terassipöydän ravintolasta.

Seuraavat puolitoista tuntia odotamme ensin juomia, sitten ruokalistoja, sitten ruoka-annoksia, ja viimeisenä vielä lapsen ruoka-annosta. Tähän rentoon ja aurinkoiseen ajanjaksoon mahtuu putoaminen tuolilta, pään kolauttaminen pöydänkulmaan, taaperosuksien kaataminen, sauvojen heittäminen pitkin terassia ja pulkan pudottaminen alas terassilta. Hyväkäytöksisistä lapsistaan tunnetut ranskalaiset ehkä katsovat paheksuvasti, vaikea sanoa – kuka tämän uhman, nälän ja jo mainitun eroahdistuksen kanssa sompaillessa ehtii katsoa, huomasiko kukaan?

Sitten vielä lumelle, ennen kuin pimeä yllättää. Sitä vartenhan tänne on tultu, ja ikuistamispakkomielteestä kärsivä äiti tahtoisi saada muistikortille ilmapallojen lisäksi muutama pulkkakuva. Rinne on onneksi ihan vieressä, tien toisella puolella.

Sen tienylityksen aikana ehdin jo moneen kertaan luulla, että pimeä tulee, ennen kuin olemme perillä. Sauvoja on saatava kantaa itse, fine. Kun toinen putoaa, on toinenkin laskettava maahan, ja ne on yritettävä nostaa samaan käteen. Ei saa auttaa! Okei, kädestä saa ottaa kiinni. Ei kun heittäydynkin kokonaan räsynukeksi. Kanna, äiti. No, ainakin eteneminen nopeutuu.

Pulkkaan mennään mielellään, mutta vain äiti saa vetää. No okei, jos lasketaan mäkeä, isäkin saa vetää, mutta tasaisella vain äiti. Kun käännän selkäni ja otan maisemakuvan “mamamamamaaa” kaikuu taas sydäntäsärkevästi. Miten jotain ääntä voikin olla niin vaikea sulkea pois korvista, vaikka muuten olenkin keskittymisen mestari? Lapsi makaa maassa ja parkuu kuvaussession alusta loppuun, välillä vain siirrän hänet kanssasi toiseen paikkaan. Isän syli ei kelpaa, pulkka ei kelpaa, sukset eivät kelpaa. Tutti ja pehmolelu pitäisi saada, nyt.

Sydäntä kipristää: Enkö saa hetkeäkään olla muuta kuin äiti, sataprosenttisen käytettävissä aivan koko ajan? Ja olisiko minulle todella mahdotonta olla pelkkä äiti, vastata hänen tarpeisiinsa, keskittyä siihen, mikä on kaikkein tärkeintä ja olennaisinta?

 

Onneksi aurinko on jo laskemassa. Eipä tule houkutusta jatkaa hiihto- eikä valokuvausharrastusta.

Lapsi sammuu autoon ja nukkuu, armeliaasti, sillä kotimatka ruuhkaisilla teillä kestää kaksi ja puoli tuntia.

Vain Sveitsissä.

 

Château d’Oex’n kuumailmapallofestivaalit jatkuvat 4.2. saakka. Menkää huoletta, emme tule enää tänä vuonna sinne parkumaan. Ensi vuosi onkin taas eri asia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *