Month: January 2018

Kuumailmapallot Alppien yllä

Täällä alhaalla järven rannassa oli sunnuntaina varsin tavallinen talvi-ilma, sumuista ja harmaata. Kutsun tätä geneveläiseksi ilmastoksi: vaikka arkisin paistaisi kuinka, viikonlopuksi osuu poikkeuksetta sade, tai ainakin harmaus. Olen tottunut pitämään sitä pahana asiana, mutta eihän se oikeastaan olekaan. Sehän on vain juoni saada ihmiset raahaamaan luunsa ja lompakkonsa viikonlopuiksi vuoristokohteiden riemuihin.

Onneksi jossain päin tätä pientä ja monipuolista maata tapahtuu aina jotakin, eikä se jossakin ole koskaan kovin pitkän moottoritiepätkän päässä, tällä kertaa jopa omassa kantonissa. Chateau d’Oex’ssa on jokavuotisten kuumailmapallofestareiden aika! Kuumailmapallojen juhlaa vietetään nyt 40. kerran, ja meidän pienelle perheellemme kerta on ihka ensimmäinen.

Tässä kaksi kertomusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi.

VERSIO 1: BLOGGARIN TYÖSUNNUNTAI

Matkaa kotoamme Château d’Oex’n vuoristokylään on vain reilu tunti, ja jo puolen tunnin ajon jälkeen sumuverho alkaa särkyä. Perillä vuoristossa hohtavat aurinko ja lumi, vaikka itse kuumailmapallokylä onkin sen verran matalalla, ettei leuto tammikuu ole säästänyt lumiverhosta kuin laikkuja siellä täällä. Löydämme autolle parkkipaikan kylän ulkopuolelta, ja aurinkoisessa säässä saan napsittua oikein kauniita otoksia noista majesteettisista kulkuvälineistä.

Leijat Helsingin yllä vasten mustaa samettia, soi päässäni pitkin iltapäivää. Kuumailmapallot hypnotisoivat. Ne lipuvat taivaanrantaan lähes äänettä, hiipivät taakse salakavalasti, vangitsevat seuraamaan kulkuaan, kunnes ei voi enää olla varma, näkyykö taivaanrannassa pallo, vai onko piilolinssissä pala ripsiväriä.

Kun kerran Alpeilla olemme, päätämme jatkaa läheiseen Les Mossesin kylään lounaalle, pulkkamäkeen ja opettamaan mademoisellea hiihtämään. Les Mosses kuuluu samaan hiihtoalueeseen ehkä hiukan tunnetumman Leysinin kanssa, ja yhdessä ne muodostavatkin urheilijan talvi-ihmemaan. Murtsikkaladut jatkuvat lempeästi kumpuilevan maiseman halki, ja ylempänä rinteillä laskettelijat ja lautailijat nousevat ylös suoria hissilinjoja pitkin ja palaavat tasaisia kaaria taiteillen. Les Mossesin oma sammakkomaskotti herättää ihastuksen kirkaisuja heissä, jotka ovat vielä liian pieniä hallitsemaan suksiensa kaarteita kunnolla. Lounasravintolan terassilta löytyy pöytä auringosta, eikä menussa ole yhtään juustotonta ruokalajia.

Pulkkailun ja hiihtoharjoittelun lomassa huomaan pallojen liukuvan meitä kohti ja nappaan vielä päivän parhaan kuvan.

Vain Sveitsissä!

VERSIO 2: ÄIDIN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ

Takaisin aamuun ja toinen suodatin päälle: Juniori nukahtaa autoon menomatkalla, kuten tavallista, ja lasken sen varaan, että hän jaksaa autotorkkujen voimalla pienen ulkoilusession. Kuumailmapallokylässä hän tahtoisi vielä jatkaa uniaan eikä osaa arvostaa hienoa valokuvaussäätä kamera-addiktoituneen äitinsä tapaan. En edes harkitse videopätkän kuvaamista lentonäytöksistä, sillä taustalta kuuluu tautoton ponnekas “maman syliin, maman syliin, maman syliin”. Sen katkaisee vain raastava “mama, mama, mamaaaa”. Kaksivuotiaan eroahdistus, jälleen yksi vaihe, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen sen iskemistä mitään.

No, näillä kuvilla pärjää varmasti, ja pääsimme tänä vuonna ylipäätään perille asti, tsemppaan itseäni.  Nyt vain äkkiä jonnekin, missä on rinneravintola ja sen verran lunta, että pulkka kulkee. Les Mossesin kylä täyttää molemmat perusvaatimukset, saamme taas auton parkkiin uskomattomalla tuurilla, ja löydämme terassipöydän ravintolasta.

Seuraavat puolitoista tuntia odotamme ensin juomia, sitten ruokalistoja, sitten ruoka-annoksia, ja viimeisenä vielä lapsen ruoka-annosta. Tähän rentoon ja aurinkoiseen ajanjaksoon mahtuu putoaminen tuolilta, pään kolauttaminen pöydänkulmaan, taaperosuksien kaataminen, sauvojen heittäminen pitkin terassia ja pulkan pudottaminen alas terassilta. Hyväkäytöksisistä lapsistaan tunnetut ranskalaiset ehkä katsovat paheksuvasti, vaikea sanoa – kuka tämän uhman, nälän ja jo mainitun eroahdistuksen kanssa sompaillessa ehtii katsoa, huomasiko kukaan?

Sitten vielä lumelle, ennen kuin pimeä yllättää. Sitä vartenhan tänne on tultu, ja ikuistamispakkomielteestä kärsivä äiti tahtoisi saada muistikortille ilmapallojen lisäksi muutama pulkkakuva. Rinne on onneksi ihan vieressä, tien toisella puolella.

Sen tienylityksen aikana ehdin jo moneen kertaan luulla, että pimeä tulee, ennen kuin olemme perillä. Sauvoja on saatava kantaa itse, fine. Kun toinen putoaa, on toinenkin laskettava maahan, ja ne on yritettävä nostaa samaan käteen. Ei saa auttaa! Okei, kädestä saa ottaa kiinni. Ei kun heittäydynkin kokonaan räsynukeksi. Kanna, äiti. No, ainakin eteneminen nopeutuu.

Pulkkaan mennään mielellään, mutta vain äiti saa vetää. No okei, jos lasketaan mäkeä, isäkin saa vetää, mutta tasaisella vain äiti. Kun käännän selkäni ja otan maisemakuvan “mamamamamaaa” kaikuu taas sydäntäsärkevästi. Miten jotain ääntä voikin olla niin vaikea sulkea pois korvista, vaikka muuten olenkin keskittymisen mestari? Lapsi makaa maassa ja parkuu kuvaussession alusta loppuun, välillä vain siirrän hänet kanssasi toiseen paikkaan. Isän syli ei kelpaa, pulkka ei kelpaa, sukset eivät kelpaa. Tutti ja pehmolelu pitäisi saada, nyt.

Sydäntä kipristää: Enkö saa hetkeäkään olla muuta kuin äiti, sataprosenttisen käytettävissä aivan koko ajan? Ja olisiko minulle todella mahdotonta olla pelkkä äiti, vastata hänen tarpeisiinsa, keskittyä siihen, mikä on kaikkein tärkeintä ja olennaisinta?

 

Onneksi aurinko on jo laskemassa. Eipä tule houkutusta jatkaa hiihto- eikä valokuvausharrastusta.

Lapsi sammuu autoon ja nukkuu, armeliaasti, sillä kotimatka ruuhkaisilla teillä kestää kaksi ja puoli tuntia.

Vain Sveitsissä.

 

Château d’Oex’n kuumailmapallofestivaalit jatkuvat 4.2. saakka. Menkää huoletta, emme tule enää tänä vuonna sinne parkumaan. Ensi vuosi onkin taas eri asia.

Onko Sveitsissä työttömyyttä?

Kun työttömyyden aktiivimalli kuohuttaa nyt Suomea presidentinvaalikeskusteluita myöten, työnnän fonduehaarukkani soppaan täältä Alppien kulmalta ja kirjoitan sanasen jos toisenkin Keski-Euroopan kultahammasrannikon työttömyystilanteesta.

Tilastothan täällä ovat oikein kauniit: työttömyys keikkuu 3 prosentin tietämissä ja monia aloja vaivaa työvoimapula. Yleisesti ottaen tilanne onkin poikkeuksellisen hyvä Euroopassa.

Silti Sveitsin työvoimavirainomainen on oikein aktiivinen kaveri, joka pitää itsensä kiireisenä. Olen pariinkin otteeseen asioinut paikallisten työvoimaviranomaisen kanssa ja tehnyt seuraavat havainnot.

HAVAINTO 1: TYÖTTÖMYYS ON KOVAA TYÖTÄ

Työttömyyskorvaus Sveitsissä pitää ansaita. Töitä täytyy tehdä ennen työttömyysjaksoa vähintään vuosi, että on oikeutettu korvaukseen, ja sitä saa silloin  korkeintaan vuoden. Jos työhistoriaa on takana vähintään kaksi vuotta, saa työttömyyskorvauksesta nauttia puolentoista vuoden ajan, ja iäkkäät työnhakijat saavat tähän puoli vuotta lisäaikaa.

Tämä saattaakin hiukan kaunistaa työvoimatilastoja, sillä että niihin pääsevät vain ne hakijat, joilla on oikeus työvoimakorvaukseen ja sitä kautta työvoimapalveluihin.

Kirjautuminen ei aina sekään suju kuin tanssi, sillä uusia hakijoita vastaanottavat virkailijat eivät pelkää käyttäytyä tylysti, varsinkin jos hakijan paikallinen kielitaito ei ole aivan priimaa.

Kun on siis ensin tehnyt töitä ansaitakseen työttömyyden, täytyy hommia jatkaa työkkärin piikkiin. Suomeen puuhattu 12 työpaikan hakeminen kolmessa kuukaudessa, siis keskimäärin yhden hakemuksen vääntäminen viikossa, herätti minussa keveän hymähdyksen: että ihan niinkin paljon. Minun työvoimatoimistoni vaati kolmesta neljään hakemusta viikossa, siis 12-16 kuukaudessa. Määrään lasketaan niin avoimet hakemukset, työpaikkailmoitukseen vastaaminen kuin aktiivinen verkostoituminen. Kirjoitan “minun työvoimatoimistoni”, sillä luku saattaa vaihdella kantonista toiseen.

Myös koulutuksiin on pakko osallistua, eikä kurssejaan saa valita itse. Hyvällä tuurilla oma työttömyysneuvoja ymmärtää, mitä tarvitset seuraavaan ammatilliseen askeleesi ja etsii taitoja täydentävän kurssin, huonossa tapauksessa taas neuvojaa kiinnostaa lähinnä oman työnsä minimivaatimusten täyttäminen ja hän tuuppaa sinut ensimmäiselle kursille, joka katalogista löytyy.

Sveitsissä työnhakijan odotetaan olevan työmarkkinoiden käytettävissä 24 tunnin varoitusajalla, mikä tarkoittaa sitä, että myös koulutukseen pitää osallistua samalla varoajalla. Voi siis hyvin olla, että torstai-iltapäivän tapaamisessa neuvoja ilmoittaa, että aloitat maanantaina kuukauden kestävän Microsoft Word -koulutuksen, joka kestää 9 tuntia päivässä ja pidetään tunnin junamatkan päässä kotoasi. Työtä täytyy olla valmis ottamaan vastaan kahdenkin tunnin matkan päästä, mutta harvoin niin todellisuudessa käy.

HAVAINTO 2: PALVELUITA ON, MUTTA NIIDEN LAATU VAIHTELEE

Niin, oma neuvoja. Sellainen täällä tosiaan on jokaista työtöntä kohden, ja se vaikuttikin työttömyyteni alussa luksusresurssilta. Oma tyyppi syynäämässä läpi CV:ni ja auttamassa pohtimaan, mikä seuraava ammatillinen askeleeni voisi olla, ajattelin.

Todellisuudessa neuvojalta liikenee puoli tuntia joka viides tai kuudes viikko, ja se riittää juuri ja juuri siihen, että hän tenttaa, miten työnhaku on edistynyt ja mulkoilee joko enemmän tai vähemmän paheksuvasti riippuen siitä, kuinka monta haastattelua hakijaparka on onnistunut kiristämään kavereiden ja tuttujen työpaikoilta.

Myös kysymyksiin vastaaminen riippuu paljon neuvojasta. Ymmärtääkö hän edes, mitä olet tehnyt työksesi, vai tarjoaako yhteiskuntatieteiden maisterille logistiikkapäällikön tehtävää? Kokemusta on myös siitä, miten huonosti muotoiltu kysymys on johtanut laajaan tutkimukseen työnhakijan työllistämiskyvystä ja miten puhelimessa annettu väärä info johtaa viikon työttömyyskorvauksen epäämiseen. Väärinkäsitysten korjaamiseen on valituspolku, mutta väärin perustein evätyt korvaukset saa pahimmillaan takaisin vasta kuukausien päästä.

HAVAINTO 3: RIKKAASSA MAASSA TYÖTÖNKÄÄN EI OLE KÖYHÄ

Monet asiat ovat Sveitsissä työttömilläkin todella hyvin. Ensinnäkin työttömyyskorvaus on varsin antelias: vähintään 70 prosenttia kuukausipalkasta ennen työttömyyttä. Jos perheessä on lapsia, prosentti nousee 80:een. Plussaksi lasken senkin, että työttömyyden aikainen pienikin työpätkä kannattaa aina taloudellisesti. Työttömyystuen summaa muokataan, mutta niin, että käteen jää aina enemmän kuin pelkällä työttömyyskorvauksella.

En myöskään pitänyt pakkohakemuksien tekoa varsinaisena ongelmana, sillä se piti aktiivisena. Joskus pakkohakemus johti haastatteluun, joten sain arvokasta haastattelukokemusta ja loin kontakteja rekrytoijiin. Koin myös, että vaikka olinkin motivoitunut työnhakija, pieni pakko potki sopivasti takamukselle – vaikka kyllä pakkopulla monesti otti pahasti päähän vain heikensi huonoina päivinä motivaatiota.

Kävin sekä hyödyllisissa että hyödyttömissä koulutuksissa, mutta onhan se mahtavaa, että koulutusta tarjotaan laajasti ja systemaattisesti. En tunne yhtään työttömänä ollutta, jolle ei olisi maksettu ainakin työnhakukoulutus tai kielikurssi. Jopa kieliopintoja ulkomailla tuetaan taloudellisesti, jos kielitaito hyödyttää työn hakemisessa.

Koska käytettävissä on todella oltava 24/7 tai ainakin 10/5, työttömyydestä saa ottaa myös lomaa neljä viikkoa vuodessa, eli maan minimilomamäärän, ja loman ajalta maksetaan normaali työttömyyskorvaus. Lomapäivät ovat ainoita, jolloin työnhakija saa poistua ulkomaille. Eihän rajalla todellisuudessa kenenkään työllisyystilannetta kytätä, mutta esimerkiksi kurssille tai työhaastatteluun osallistuminen ei saa estyä matkan vuoksi, eikä työkkärin neuvojan tapaamista kannata yrittää siirtää siksi, että edellisen illan viimeinen lento Frankfurtista oli ylibuukattu ja yö piti viettää lentokenttähotellissa.

Kokonaisuudessa on toki mahdollista, niin Suomessa kuin Sveitsissä, että aktivointiin pyrkivät mallit eivät auta työttömiä, sillä osalla on jo niin hyvät tiedot ja taidot, että työllistyminen on lopulta vain tuurista kiinni, ja se toinen ääripää onnistuu luikertelemaan tiukankin järjestelmän porsaanrei’istä ulos. En kuitenkaan tiedä, miten lopulta muuttaisin Sveitsin järjestelmää. Aktiivisuutta on pakko mitata jotenkin, ja vaikka työhakemusten määrä ei kerrokaan suoraan aktiviisuudesta, en keksi tarkempaakaan mittaria.

Oleellista onkin – ja tämä se taitaa ennen kaikkea Suomessakin hiertää – se, että täytyy olla myös resursseja ja porkkanaa, ei vain pakkoa ja keppiä: mielekästä koulutusta, ammattitaitoista neuvontaa ja reilut ja kestävät säännöt.

Kuvat nykyiseltä työhuoneeltani, jossa tunnelma on paljon leppoisampi kuin työvoimatoimistossa.

Sveitsin suloisin alppikylä

Ei Sveitsi-blogia ilman Alppeja? Hyökkäänkin heti alkajaisiksi sen kimppuun, mikä monen mielessä on sveitsiläisyyden ydintä, ja mikä omastakin mielestäni on tässä maassa parasta, tai ainakin jaetulla ensimmäisellä tilalla: vuoristo.

Alpit kattavat 61 prosenttia maan pinta-alasta ja täyttävät vielä suuremman prosenttiosuuden ihmisten sydämistä. Kaikilla on jokin suhde Alppeihin: joko he ovat kotoisin vuoristokantonista, halajavat rinteille tai laduille, vaeltavat kesäisin tai ainakin katselevat Alppipanoraamaa suosikkikaupunkinssa järvenrannalta. Vain kapeahko kaistale maan pohjoisreunamalla kärsii siitä, ettei näköalaa majesteettisiin lumihuippuihin ole.

Kulutimmekin viikonlopun yhdessä suosikkikylistäni, Saas Feessä Valais’n kantonissa. Sympaattinen rinnekylä ei liene yhtä tunnettu kuin naapurilaakson luksuskohde Zermatt, mutta moni on kyllä nähnyt rinnealueen hissit tietämättään Whamin kasarijouluhitti Last Christmasin videolla, jolla hisseillä ajellaan edestakaisin täysin epäloogisessa järjestyksessä.

Sekä Saas Fee että Zermatt ovat viime viikkoina olleet julkisuudessa, koska runsaiden lumisateiden ja huikean lumivyöryriskin vuoksi molemmat kylät ovat jääneet mottiin jo pariin otteeseen, ja suksituristit ovat niissä jumissa tälläkin hetkellä. Me palasimme kotiin sunnuntaina juuri ennen teiden sulkemista. Hyvällä onnella pääsimme rinteeseen yhtenä päivänä, mutta toisen päivän lajeiksi valikoituivat lumikenkäsprintti ja poreammemaraton.

Taidankin olla niin ihastunut tuohon kompaktiin vuoristokylään siksi, että siellä suorituskeskeinen lasketteluhirmu, joka yleensä kerää rinnekilometrejä samalla innolla kuin himosienestäjä suppilovahveroita, malttaa innostua muistakin talvilajeista. Rinnealue on moniin muihin keskuksiin verrattuna rajallinen, samoin merkittyjen rinteiden kaltevuustaso, joten sukset jalassa voikin rauhassa keskittyä nautiskelemaan vauhdista ja komeista maisemista. Aikaa saattaa jäädä siis jopa murtomaahiihtoon, talvivaellukseen tai mäenlaskuun. Siirtymät ovat lyhyitä, joten aikaa ei tuhraannu turhaan, ja autottomassa kylässä tuntee olevansa hyvin eristyksissä muusta maailmasta (silloinkin, kun tiet ovat auki ja bussit kulkevat).

Suosittelen siis, että menette itse katsomaan!

Bainvegnì en Svizra

Eli Willkomme in der Schweiz – Bienvenue en Suisse – Tervetuloa Sveitsiin!

Myönnän heti alkuun, otsikko on harhaanjohtava. Kieli on retoromaania, Sveitsin neljättä virallista kieltä, jota osaa puhua vain 60 ooo sveitsiläistä, siis alle prosentti maan väestöstä, ja hekin melko kaukana kotikonnuiltani Itä-Sveitsin uumenissa. Ensimmäinen kieli retoromania on vielä harvemmalle: vain 35 000 ihmiselle.

 

Vaikka kielivalinta ei annakaan edustavaa kuvaa Sveitsin tai edes asuinalueeni kielitilanteesta, se kertoo jotakin hyvin edustavaa sveitsiläisestä mentaliteetista. Tästä pienestä valtiosta Keski-Euroopan sydämessä on vaikea tehdä yleistyksiä, sillä vaikka pinta-alaa on vain hiukan Etelä-Suomen lääniä enemmän ja väkeäkin suunnilleen saman verran kuin Papua-Uudessa-Guineassa, pieneen tilaan ja joukkoon mahtuu eriskummallisuuksia, poikkeuksia ja ristiriitaisuuksia isommallekin pinta-alalle jaettavaksi.

 

On 26 kantonia, joilla on suuri valta päättää vaikkapa alueensa verotuksesta. On neljä virallista kieltä – ja silti monille maan eri kolkista tuleville sveitsiläisille ainoa sujuva yhteinen kieli saattaa olla englanti, jolla virallista asemaa ei ole. Retoromaania puhuu maassa harvempi kuin englantia, tai vaikka portugalia, sillä noin joka viides tai neljäs asukas ei ole sveitsiläinen. Maahanmuuttajien suuresta määrästä huolimatta sveitsiläisiä luonnehditaan ulkomaalaisvastaisiksi: esimerkiksi minareettien rakentaminen on kielletty ja jopa eurooppalaisten vapaata liikkuvuutta halutaan rajoittaa vuosittaisin kiintiöin. Toisaalta kukaan ei hätkähdä, vaikka virallisia kieliä sokeltaa aksentilla, ja Sveitsin passin kantajiltakin usein kysytään, mistä he oikeasti, siis juuriltaan ovat.

 

Näihin ja moniin muihin erikoispiirteisiin olen ehtinyt tutustua jo kuuden vuoden ajan. En siis välttämättä ole aivan yhtä tiivis osa Sveitsin mielenmaisemaa kuin maailman täsmällisin junayhtiö tai neljän virallisen kielen kombo, mutta matkan varrella mukaan on tarttunut monta sisäpiirin vinkkiä, joilla toivon rikastuttavani teidän lukijoiden elämää.

Tervetuloa seuraamaan eriskummallista ja samalla niin tavallista arkea Geneve-järven kainalossa!